Harjoitteluhistoriaani

Harjoitteluhistoriaani

Olen harjoitellut kamppailulajeja, terveysliikuntaa ja meditatiivisia taitoja pian neljän vuosikymmenen ajan ja ne ovat olleet hyvin suuri osa elämääni. Kirjoitan tässä omaelämänkerrallisesti keskeisistä harjoitteluuni liittyvistä tapahtumista ja elämäni vaiheista siten kuin ne liittyvät harjoitteluprosessiini ja kypsymiseeni näiden taitojen harjoittelijana ja opettajana.

 

Ensimmäiset vuodet 1979 - 1984

Aloitin kamppailulajien harjoittelun vuonna 1979 karateseura Renshinkanissa. Olin ollut jo muutaman vuoden kiinnostunut itämaisista kamppailulajeista ja viimein rohkaisin mieleni ja uskaltauduin karaten alkeiskurssille. Sydän pamppaillen menin ylipainoisena ja huonokuntoisena teinipoikana ensimmäisiin karate harjoituksiini. Ensimmäiset harjoitukset tuntuivat ylivoimaisen raskailta ja meiltä vaaditut asiat pelottavan vaikeilta. Ajattelin, etten koskaan voisi oppia liikkumaan, lyömään tai potkimaan kuten harjoitusten vetäjät, jotka näyttivät yli-inhimillisiltä puolijumalilta. Harjoitusten puolessa välissä vannoin itselleni, että jos selviän tästä hengissä en enää koskaan jalallani astu takaisin harjoitussaliin. Jotain maagista kuitenkin tapahtui harjoitusten aikana: fyysisen rääkin antama endorfiiniaalto tuntui valtavan hyvältä ja vielä paremmalta tuntui se tieto, että pystyin tekemään asioita, jotka harjoituksen alussa luulin mahdottomaksi. Jäin heti koukkuun harjoitteluun ensimmäisestä kerrasta, mutta silti ensimmäiset kuukaudet olivat hyvin kiviset ja vaikeat. Huonokuntoisena ja itsestäni epävarmana jokainen harjoitus oli minulle valtava fyysinen ja henkinen haaste ja ponnistus, joka vaati kaikki rohkeuteni ja voimavarani. Hyvin usein jännitin harjoituksiin menoa ja yritin keksiä itselleni tekosyitä, joiden varjolla voisin jättää harjoitukset väliin. Käännekohta tähän tuli, kun olin harjoitellut muutaman kuukauden: odottelin bussipysäkillä bussia joka veisi minut harjoituksiin ja ajattelin hermostuneena tulevia harjoituksia. Olin niin hermostunut, että bussin tullessa kohdalleni en pysäyttänyt sitä vaan kävelin takaisin kotiin. Sen sijaan, että olisin ollut tyytyväinen ja iloinen päätöksestäni jättää harjoitus väliin olinkin aivan hajalla. Tunsin itseni surkeaksi otukseksi ja oloni oli fyysisesti ja henkisesti kauhea. Silloin vannoin itselleni, etten enää koskaan jättäisi harjoitusta väliin vaikka kuinka housut tutisisivat. Tämän päätöksen pidin ja omien pelkojeni kohtaamisesta ja itseni haastamisesta tulikin suuri mottoni moneksi tulevaksi vuodeksi.

Pian tämän episodin jälkeen harjoittelussani tapahtui muutos: sen sijaan, että olisin pelännyt harjoituksia odotinkin niitä palavalla innolla. Tässä vaiheessa jäin totaalisesti koukkuun kamppailulaji harjoitteluun ja siitä tuli suurin intohimoni lähes vuosikymmenen ajaksi. Teini-ikäisenä on vähän velvollisuuksia ja paljon vapaa-aikaa ja seuraavan parin - kolmen vuoden aikana käytinkin kaikki vapaa-aikani harjoitteluun. Vuonna 1980 olin vaihtanut karateseuraa ja harjoittelin nyt karatea ja kobudoa Yiji Matsuoin johdolla. Yujista tuli opettajani seuraavaksi kuudeksi vuodeksi ja hän on myös vastuussa opettajaurani aloittamisesta. Eräänä iltana vuonna 1980 tulin taas innosta puhkuen salille karateharjoituksiin, kun Yuji tokaisi minulle: "Pasi, tänään sinä opettaa alkeiskurssi". Olin kuin halolla päähän lyöty: "Mutta, mutta, enhän mi-mi-minä osaa ope-opettaa!" protestoin. "Kyllä sinä osaat. Noh, mene nyt tuonne ja opeta!". Näillä eväillä astelin setsuuria lyövin jaloin alkeiskurssilaisten eteen. Seisoin heidän edessään pää aivan tyhjänä, minulla ei ollut hajuakaan mitä minun nyt pitäisi tehdä. Mietin mitä yleensä alkeiskurssilla tehtiin? Ai niin, harjoitellaan juntzukia! Ja siitä se lähti, yllätyksekseni ihmiset tekivät niin kuin heille näytin. Siitä päivästä lähtien olen opettanut kamppailulajeja ja myöhemmin elämässä ammatikseni kaikkea muutakin.

Suomessa alkoi myös ensimmäistä kertaa filippiiniläisen escriman harjoitteluryhmä, kun englantilainen Jay Dobrin kävi ensimmäistä kertaa Suomessa ja minä liityin heti tuohon ryhmään. Aloin myös harjoitella ju-jutsua, aikidoa ja iaidoa. Kävin eri lajien harjoituksissa joka päivä 2-3 kertaa päivässä. Saatoin alku-iltapäivästä käydä karateharjoituksissa Vantaalla ja sitten mennä Helsinkiin aikido harjoituksiin ja vielä myöhäisiltana ju-jutsu harjoituksiin Espooseen. Halusin oppia realistisempaa kamppailua kuin mitä karatessa oli tarjolla, joten aloin myös harjoitella nyrkkeilyä, ensin ystävieni kanssa ja myöhemmin viipurin nyrkkeilijöissä. Aloin myös harjoittelemaan ystävieni kanssa omatoimisesti milloin mitäkin lajia tai tekemään jotain fyysisiä harjoitteita kuten puntin nostelua ja loikkaharjoituksia. Pian huomasin, että tällaiset harjoitukset olivat usein kaikkein kehittävimpiä, usein jopa enemmän kuin ohjatut lajiharjoitukset. Muutaman vuoden harjoittelun jälkeen tiputin aikodon, iaidon ja ju-jutsun pois ja keskityin karaten, kobudon, escriman ja nyrkkeilyn harjoitteluun. Suoritin karatessa ensimmäisen danin mustan vyön ensin Yuji Matsuoille ja myöhemmin Suomen karateliitolle vuonna 1983. Siihen aikaan Suomessa ei ollut paljon karaten mustia vöitä, muistaakseni olin viidenkymmenen ensimmäisen mustan vyön joukossa. Silloin se tuntui suurelta saavutukselta, olin tullut kauas siitä huonokuntoisesta teinipojasta, joka jännitti harjoituksiin menemistä.

Treenailua kaverini kanssa.

Käytimme välillä sparratessa (alkeellisia) suojuksia, jotka mahdollistivat kovemman kontaktin käytön.

Sparria Osmon kanssa Yujin tarkkaillessa.

Sparrasimme usein potkunyrkkeilytyylisesti nyrkkeilyhanskat kädessä semi-kontaktilla.

Harjoittelimme säännöllisesti kobudo-aseilla, tässä Osmon kanssa Sai-harjoittelua.

Olin tuohon aikaan Yujin ykkösoppilas ja toimin hänen kanssaan apuopettajana leireillä ja yhdessä vedimme monia näytöksiä kuten tässä kisahallissa joskus 80-luvulla.olleessa näytöskilpailussa.

 

Japani 1985

Armeijan jälkeen lähdin Japaniin harjoittelemaan karatea Yujin ja harjoittelukaverini Osmon kanssa. Matka karaten syntysijoille oli jotain, josta olin unelmoinut monet vuodet. Japanin matkasta muodostui ikimuistoinen kokemus monessakin mielessä, se oli Osmolle ja minulle mahtava kokemus jota edelleen muistelen lämmöllä. Se oli myös karateurani eräänlainen huipentuma sekä myös sen loppu. Matka oli opettajani Yujin ensimmäinen paluu kotimaahansa hänen sieltä lähtönsä jälkeen, eikä paluu entiseen kotimaahan sujunut ongelmitta. Vasta perillä ymmärsimme Osmon kanssa, että olimme joutuneet keskelle japanilaista karate-draamaa ja politikointia, mutta en mene tässä asian yksityiskohtiin sen enempää. Lopputulos oli kuitenkin se, että ensimmäisen kuukauden matkamme aikana emme harjoitelleet laisinkaan tyylisuuntamme dojoilla. Sen sijaan ystävämme Tatsuo Kudo, joka oli useasti vieraillut luonamme Suomessa, järjesti meille harjoituspaikkoja muiden tyylisuuntien dojoilla. Kävimme mm. shotokan-, kyokushinkai sekä poliisien dojoilla harjoittelemassa. Japanilaiset saivat viimein politikointinsa hoidettua, ja muutaman viikon kuluttua harjoittelimme myös tyylisuuntamme eri dojoilla. Viimein asiat olivat mallillaan: aamuisin Yujin ja Osmon vielä nukkuessa kävin juoksemassa lenkkiä läheisessä vuoristossa ja lopuksi menin merenrannalle harjoittelemaan. Iltapäivisin kävimme eri karate dojoilla harjoittelemassa ja illat kuluivat japanilaisten isäntiemme kanssa illanistujaisissa.

Ryhmäkuva karate-senseiden ja oppilaiden kanssa.

Olimme kutsuvieraina eräässä tyylisuuntamme kilpailussa, meidät laitettiin istumaan pääopettajan viereen.

Osmon kanssa sparria poliisien dojolla.

Rannalla treenailemassa.

Vaikka japanin matka elämyksenä ja kokemuksena oli mitä parhain, karaten harjoittelun mielessä matka oli minulle järkytys, suorastaan shokki, illuusioiden särkijä ja suuri silmien avaaja. Tajusin, että oppimani harjoittelutavat ja opetusmetodit eivät suinkaan olleet ne kaikkein älykkäimmät ja parhaat mahdolliset, jotka olisivat vuosisatojen yrityksen ja erehdyksen kautta hioutuneet. Valitettavasti monet harjoittelumetodeista noudattivat orjallisesti japanilaista tapakulttuuria ja traditiota, joilla usein ei ole mitään tekemistä optimaalisen harjoittelun, oppimisen tai kamppailun kanssa. Usein asioita tehtiin sokeasti kyseenalaistamatta vain siksi, että "näin on aina tehty"-mentaliteetillä. Tämä asenne oli minulle ylipääsemätön ongelma, varsinkin kun huomasin, että tapaamani japanilaisten karatekoiden taso oli keskimääräisesti huonompi kuin suomalaisten. Tämän johdosta Suomeen palattuani tein radikaalin päätöksen ja lopetin karaten harjoittelun kokonaan ja lähdin lopullisesti potkunyrkkeilyn ja filippiiniläisten lajien suuntaan jonne olin jo pidempään suunnannut.

 

Muutto Kaliforniaan ja harjoittelu Benny "the Jet" Urquidezin Jet Centerissä Los Angelesissa 1986 - 1988
Unelma herää

Yleensä teini-ikäisten seinillä on kuvia rokkibändeistä yms. mutta teininä minulla oli Benny "the Jet:in "juliste seinässä.

Olin 80-luvun alussa saanut ensimmäiseltä karateopettajaltani Erik Raittiselta VHS-videon, jossa oli kaksi amerikkalaisen kickboxing legendan Benny "The Jet" Urquidezin Japanissa käytyä potkunyrkkeily ottelua (1 , 2). Videot tekivät minuun valtavan vaikutukset, tässä oli tyyppi joka otteli täydellä kontaktilla ja tyrmäsi japanilaisia vastustajiaan! Benny oli 80-luvulla supertähti, aikaansa edellä oleva taistelija joka otteli täydellä kontaktilla aikana, jolloin se vielä oli harvinaista länsimaissa. Hän oli maailmanmestari ja elokuvatähti, joka oli säännöllisesti jenkkiläisten kamppailulaji lehtien kannessa. Katsoin noita kahta videota yhä uudestaan ja uudestaan kunnes nauha kului puhki. Tilasin jenkeistä Bennyn kirjan "training and fighting skills" ja luin sitä yhä uudelleen yrittäen sisäistää ja oppia sen sisältöä. Otin kirjan ohjeita omaan harjoitteluuni ja kokeilin siinä esitettyjä tekniikoita kun sparrasin harjoituskavereideni kanssa. Ajat olivat 80-luvun alussa hyvin erilaiset kuin nykyään. Jos on kasvanut internetin ja youtuben maailmassa tätä on varmaan mahdoton ymmärtää, mutta toisin kuin tänään, tuohon aikaan tieto oli kiven alla. Nykyajan harjoittelijoilla tietysti ongelma on päinvastainen: mistä löytää luotettavaa oppia ja tietoa kaiken sen informaation keskeltä josta iso osa on roskaa tai muuten vain ristiriitaista.

Tuohon aikaan maailmalla oli selkeästi kaksi eri potkunyrkkeily ryhmittymää ja -liittoa: full contact karate jossa osumat oli sallittu vyöstä ylöspäin sekä kickboxing, jossa säännöt olivat vapaammat, alapotkut olivat sallittuja ja joskus myös kyynärpää lyönnit. Full contact karaten nimellä treenattiin jo Suomessa, mutta itse olin kiinnostunut nimenomaan kickboxingista, jota Suomessa ei tietääkseni tuohon aikaan missään harjoiteltu.

Unelman toteuttaminen

Kickboxing opettajani Benny "The Jet"in kanssa hänen salillaan Jet Centerissä Los Angelesissa vuonna 1986.

Nuoren miehen mielissä virisikin unelma seikkailusta ja maailmalle lähdöstä idolini luokse harjoittelemaan, mutta aluksi se oli vain haave. Armeija aikanani visio alkoi kuitenkin pikku hiljaa muuttua haaveesta suunnitelmaksi. Aloin toden teolla miettiä kuinka pääsisin Los Angelesiin Bennyn luokse treenaamaan. Ja kun päätös karaten lopettamisesta syntyi, syntyi myös päätös Jet Centerille lähdöstä. Aloin haalia matkakassaa kokoon ja tehdä konkreettisia suunnitelmia, vaikka kaikki tuntemani ihmiset pitivät ajatusta hulluna. Tuohon aikaan matkustus kaukaisiin paikkoihin ei ollut yhtä yleistä ja helppoa kuin sen on tänä päivänä. Joka tapauksessa syyskuussa 1986 pakkasin laukkuni ja lähdin Los Angelesiin mukanani vain yksisuuntainen lentolippu ja 1100 dollaria rahaa sekä seikkailunhalu. Bunkkasin pari viikkoa armeijassa tapaamani tutun luona, käytin valtaosan huimasta rahavarannostani ja ostin itselleni 700 $:lla vanhan rämän Chevy Novan, sillä Los Angelesissa on pakko olla auto. Ensitöikseni marssin Bennyn salille ja sanoin tulleeni Suomesta asti treenaamaan. He olivat hieman hämmentyneitä kaukaisesta vieraasta, mutta toivottivat tervetulleeksi mukaan. Muutaman kuukauden kuluttua olin jotakuinkin saanut elämäni vakiintumaan, olin löytänyt ensimmäisen työpaikkani, aloittanut opiskelun paikallisessa collegessa ja löytänyt ensimmäisen kämpän jossa asuin, joten nyt pystyin keskittymään oleelliseen eli treenaukseen. Treeni oli minulle aina prioriteetti, sitä vartenhan tänne olin tullut, ja onnistuin aikatauluttamaan menoni niin, että aamuisin treenaisin ammattilaisten kanssa Jet Centerissä ja illalla menin joko Jet Centerin yleisiin treeneihin tai Gold's Gymille tekemään punttitreenin.

Benny itse veti usein iltaharjoitukset, joissa kävi sekä amatöörejä kuten minä että myös potkunyrkkeilyn ammattilaisia. Hyvin pian kuitenkin opin, että paras tapa oppia on mennä Jet Centerille aamuisin, jolloin kaikki potkunyrkkeilyn ja nyrkkeilyn ammattilaiset harjoittelivat. Ammattilaiset harjoittelivat useimmiten yksin tai oman valmentajansa kanssa (joillakin oli oma valmentaja) ja sitten jotkut sparrailivat keskenään. Tämä oli minulle aivan loistavaa! Olin yleensä siellä ainoa amatööri ammattilasten joukossa. Katselin tarkasti ja seurasin miten he harjoittelivat ja omaksuin samat käytännöt parhaan kykyni mukaan. Kun ammattilaiset oppivat tuntemaan minut, usein joku heistä näytti minulle jonkun harjoituksen jota teimme yhdessä. Välillä joku valmentajista tuli antamaan vinkkejä. Välillä pidimme pistehanskoja tai potkutyynyjä toisillemme, ja joskus sparrasimme. Näin sain oppia neljältä potkunyrkkeilyn senaikaiselta maailmanmestarilta (Benny Urquidez, Peter Cunningham, Don "The Dragon" Wilson, ja Rob Kaman) sekä yhdeltä ammattinyrkkeilyn raskaansarjan top-20 olevalta (Mike Hunter). Ammattilaisen kanssa sparraaminen oli minulle hyvin jännittävä kokemus, sillä ero amatöörin ja ammattilaisen välillä on suuri. Onneksi kaikki joiden kanssa sparrasin ottivat kanssani kevyemmin kuin ammattilaisten kanssa. Erityisesti mieleeni on jäänyt, kun sparriasin potkunyrkkeilyn legendan Rob "The Dutchman" Kamanin kanssa. Hänen potkunsa olivat kauhistuttavat! Vaikka hän ei suinkaan potkinut minua täydellä voimalla, potkut tulivat silti niin kovaa, että joudun torjumaan ne kaksin käsin. Mutta tämäkään ei auttanut, sillä minulla oli tunne, että jos hän potkaisisi täydellä voimalla, molemmat käteni menisivät poikki kuin tulitikut! Olin luullut, että olen tottunut ottamaan kovia potkuja vastaan, mutta tällaista en ollut koskaan kokenut. Sparrin jälkeen kysyin häneltä kuinka ihmeessä hänen potkujaan voi torjua jos kerran pitää valita murtuuko kylkiluut vai kädet?! Rob vastasi:" heh, no ei niitä oikein voikaan torjua" ja virnisti päälle.

Jet Center oli kuuluisa harjoittelupaikka ja salille tuli usein käymään kaikenlaisia tyyppejä ympäri maailmaa joista kaikki eivät suinkaan olleet mukavia. Tällaisten henkilöiden kanssa en suostunut kiipeämään kehään. Onneksi oli itsesuojeluvaistoa, sillä joskus näin, kuinka tällaiset tyypit pieksivät heikompia vastustajiaan säälimättä ja näin muutaman todella ruman tapauksen, kun tällainen henkilö tyrmäsi amatöörivastustajansa salisparrissa. Noh, he eivät kauaa viihtyneet Jet Centerissä.

Pete ja minä. Peter Cunningham oli tuohon aikaan potkunyrkkeilyn maailmanmestari kahdessa eri painoluokassa. .

Rob "The Dutchman" Kamanin kanssa.

Don Nakaya Nielsenin ja Peterin kanssa poseerausta. Don oli tuohon aikaan rankattu maailmanlistalla kuudenneksi omassa painoluokassaan cruiserweightissä ja hän otteli säännöllisesti Japanissa useilla eri säännöillä. Tässä hänen ottelunsa Rob Kamania vastaan.

Peter Cunninghamin kanssa chillailemassa Venice Beachilla vuonna 1987. Peter oli paras ystäväni Jet Centerillä, olimme myös jonkun aikaa kämppäkavereita.

Cass Magdan salilla Los Angelesissa.

Hollywoodin vetovoima

Asuttuani jonkin aikaa L.A:ssa huomasin, kuinka Los Angelesissa lähes kaikki haluavat päästä mukaan elokuva- ja TV bisnekseen, niin myös suurin osa ihmisistä joihin tutustuin sekä Jet Centerissä että sen ulkopuolella. Toinen kämppäkaverini oli ammatiltaan stunt mies ja oli näin ollen jo leffabisneksessä mukana ja toinen kämppäkaverini taas oli ammattimainen rodeo ratsastaja, mutta halusi kovasti mukaan elokuvabisnekseen ja näytteli mainoksissa. Myös Jet Centerillä puolet treenareista oli busineksessä mukana tai yritti päästä sinne sisään. Benny itse oli näytellyt monissa elokuvissa ja myös toimi elokuvissa tappelukohtausten koreografina ja konsulttina. Hän myös tunsi paljon elokuva-alan ihmisiä, joita kävi säännöllisesti Jet Centerillä treenailemassa. Myös potkunyrkkeilyn maailmanmestari Don "The Dragon" Wilson, jolla oli mittavampi elokuvaura, treenasi tuohon aikaan Jet Centerillä. Juuri ennen kuin muutin pois amerikasta Jet Center kaverini Jeff, joka oli näytellyt sivurooleja pikku elokuvissa, sai merkittävimmän roolinsa. Kiinalainen toimintaelokuvien näyttelijä Carter Wong oli tulossa Los Angelesiin tekemään elokuvaa ja Jeff oli saanut roolin pääpahiksena. Jeff värväsi minut ja pari muuta Jet Centerin treenaria kätyreikseen. Menimme studiolle ottamaan valokuvia, joissa meidän pahisten piti irvistellä mahdollisimman roistomaisesti puukot kädessä ja heitellä hyppypotkuja. Muutin kuitenkin maasta pois ennen kuin elokuvaa alettiin kuvata, joten lupaavasti alkanut mega-action-stara-elokuvaurani kuivui kokoon ennen kuin se ehti alkaa.

Reality Strikes Back

Olin tullut Jet Centerille harjoittelemaan, koska halusin haastaa itseni ja katso mihin rahkeeni riittäisivät. Takaraivossani oli ajatus, että jos harjoittelu sujuisi hyvin voisin ryhtyä potkunyrkkeily ammattilaiseksi. Jet Centerin väen kanssa puhuimmekin mahdollisuudesta, että ottaisin nelieräisen ammattilaisottelun, sillä Jet Centerissä järjestettiin säännöllisesti otteluiltoja sekä amatööreille että ammattilisille. Elämä ja treenaaminen L.A:ssa oli kuitenkin rankkaa. Jatkuva taloudellinen olemassaolotaistelu yhdistettynä kovaan treeniin alkoi vaatia veronsa. Aloin saada kaikenlaisia vammoja harjoittelun yhteydessä, ensin vähän lievempiä, mutta vammat alkoivat pikkuhiljaa kumuloitua ja saada yhä vakavampia muotoja. Käteni murtui, niskaani sekä olkapäähäni tuli rasitusvamma ja viimein loukkasin uudestaan aikaisemmin vammautuneen polveni. Yritin suomalaisella sisulla (lue: jääräpäisyydellä ja typeryydellä) sitkeästi harjoitella vammoistani huolimatta, mutta kehon ongelmat vain kasaantuivat yhä pahemmin, kunnes lopulta olin niin huonossa kunnossa, että harjoittelu oli täysin mahdotonta. Se oli hyvin kova paikka. Olin tullut maahan kaksi vuotta aikaisemmin seikkailemaan, "löytämään itseäni" ja etsimään unelmaa: nyt olin tilanteessa jossa täytyi vain todeta että tämä ei tule toteutumaan. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin niellä ylpeyteni ja palata maitojunalla takaisin Suomeen.

Jälkikäteen on helppo olla jälkiviisas ja nyt näenkin selvästi kuinka olin jatkuvassa ylirasitustilassa, harjoittelin aivan liikaa, liian paljon, liian kovaa ja tein vääriä asioita. Jet Centerissä harjoittelu oli myös minulle liian iso hyppy, olisin tarvinnut henkilökohtaista valmentajaa, mutta Jet Centerissä oli ammattilaisten "ui tai huku"- mentaliteetti. En myöskään ymmärtänyt kehon huollon, ravinnon ja levon tarvetta ja tärkeyttä. Suurin tekijä oli kuitenkin ympäristö. Vieraassa maassa ei ollut sosiaalista turvaverkkoa, josta olisi saanut tukea ja johon olisi voinut turvautua vaikeissa asioissa. Nyt ymmärrän, että ilman tällaista tukea ei juuri minkäänlaiset saavutukset ole mahdollisia, lonely wolf-mentaliteetillä ei elämässä pitkälle pötkitä.

 

Sisäisen harjoittelun alku Espanjassa

Vuonna 1989 sain työpaikan Espanjasta ja muutin Andaluciaan. Kehoni ja psyykeeni oli Amerikan episodin jälkeen romuna ja aloin etsiä keinoja korjata saamiani vammoja. Löysin paikallisen meditaation ryhmän, jossa aloin säännöllisesti käymään. Olen aina ollut taipuvainen filosofointiin ja ollut hyvin kiinnostunut itämaisesta filosofiasta, meditaatiosta ja psykologiasta, ja tässä elämänvaiheessa heittäydyin täysillä tutkimaan näitä asioita. Luin huomattavan määrän filosofista ja psykologista kirjallisuutta ja tein omia sisäisiä tutkimusretkiä psyykeeseeni. Löysin myös vanhan kiinalaisen herrasmiehen, joka opetti taijita ja qigongia. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni näihin taitoihin ja aloin saamieni oppien pohjalta tehdä aamuisin oppimiani harjoituksia. Vaikka en tässä vaiheessa sisäisestä harjoittelusta paljon ymmärtänytkään, aamuharjoitukseni tuntuivat hyvältä ja eheyttäviltä, samoin kuin päivittäiset meditaatio sessioni. Jatkoin näiden harjoitusten tekemistä yhä enenevässä määrin muutettuani takaisin Suomeen 90-luvun alussa, mutta vasta vuosikymmenen lopussa aloittaisin sisäisen harjoittelun toden teolla.

 

Kalin ja kickboxinin opettajana 90-luvullaSuomessa

Vedin 90-luvulla lukuisia kamppailuseminaareja ympäri Suomea, tässä opettamassa kali-seminaarilla Helsingissä.

Muutettuani Espanjasta takaisin Suomeen otin yhteyttä vanhoihin treenikavereihini. Aloin taas harjoitella vanhojen escrima/kali treenikavereideni kanssa filippiiniläisiä lajeja sekä opettamaan heille potkunyrkkeilyä. Päätimme myös perustaa oman seuran ja näin syntyi Taistelutaito Akatemia Kampong, jossa opetin kalia ja potkunyrkkeilyä aina 90-luvun puoleen väliin saakka. Myös entinen karateopettajani Yuji pyysi minua opettamaan omassa karateseurassaan ja aloin vetää hänen oppilailleen otteluharjoituksia. Yujilla oli tässä vaiheessa huomattava määrä oppilaita ympäri Suomea ja hänen oppilaansa Vantaan Jukarasta pyysivät minua vetämään heille treenejä. Kävinkin Jukarassa usean vuoden ajan opettamassa sovellettua kamppailua.. Minua pyydettiin opettamaan myös opettamaan Rovaniemelle, jossa kävin useaan otteeseen 90-luvulla vetämässä taistelutaito seminaareja. Olin myös tutustunut Ari Kankaaseen ja aloitin opettamaan kalia hänen seurassaan Combat Academyssä. Teimme yhteistyötä muutaman vuoden kunnes tiemme erosivat.

 

MMA:n (Mixed Martial Arts eli vapaaottelu) harjoittelu

Jarmo opastaa jalkalukon saloja.

90-luvun alussa kamppailutaito maailmaa järisytti brasilialaisen ju-jutsun läpimurto. Vuonna 1993 pidettiin ensimmäinen UFC vapaaottelu kilpailu, jonka voitti Royce Gracie ja yhtä-äkkiä kamppailutaito maailma tuli tietoiseksi mattotekniikoiden tärkeydestä. Olin itse aina ollut halukas oppimaan mattotekniikoita, sillä ymmärsin niiden tärkeyden, mutta mattoharjoitteluni oli ollut satunnaista ja hyvin alkeellisella tasolla. Tutustuin muutamaa vuotta myöhemmin Jarmo Haimakaiseen, jolla oli pitkä tausta mm. judossa ja ju-jutsussa. Jarmo oli UFC:n innoittamana alkanut perehtyä lisää mattotekniikoihin ja keräsi ympärilleen samanhenkisiä treenikavereita, joiden mukaan liityin. Toin omalta osaltani treeneihin mukaan pystyottelu tietämystäni, mutta pääasiassa olin kuitenkin oppilaana ja totaalisena noviisina mattotyöskentelyssä. Harjoittelin Jarmon ja kumppaneiden kanssa 2-4 kertaa viikossa noin kolmen vuoden ajan. Aikaisemmasta harjoittelusta saamani vammat olivat kuitenkin koko ajan harjoittelun esteenä ja viimein jouduin vain myöntämään, että en enää kykene näin kovaan harjoitteluun. Pidin paljon mattotekniikoista ja jos olisin fyysisesti kyennyt olisin jatkanut niiden harjoittelua. Olen kuitenkin ollut leikkauspöydällä seitsemän kertaa urheiluvammojeni vuoksi ja kroppani ei vain kestä mattoharjoittelun kovaa vääntöä. Jarmon harjoittelu tuotti tulosta sillä hän voitti vapaaottelun pohjoismaiden mestaruuden finn fightissa 1998 ja oli näin lajin suomalainen pioneeri.

 

Filippiiniläiset lajit escrima ja kali

Aloitin siis escriman harjoittelun vuonna 1980. Meitä harjoittelijoita oli hyvin pieni joukko, vajaa kymmenen henkeä. Saimme oppia kerran vuodessa, kun harjoittelemamme tyylisuunnan BIFFin perustaja englantilainen Jay Dobrin kävi meitä opettamassa noin viikon kerrallaan. Sitten harjoittelimme opetettuja tekniikoita vuoden ajan, kunnes Jay saapui uudestaan opettamaan lisää. Voit olla varma, että kun vuoden ajan hinkkaa pientä määrää tekniikoita, ne osaa todella hyvin! Tällainen harjoittelu olisi täysin mahdotonta nykyajan youtube videoiden maailmassa.

Pitkäaikaisten escrima ja kali treenikaverieni Loko Löfgrenin ja Mikael Falkin kanssa joskus 80-luvulla.

Näin harjoittelimme aina vuoteen 1985, jolloin amerikkalainen Cass Magda, joka oli kuuluisan Dan Inosanton oppilas, piti ensimmäisen seminaarinsa Suomessa. Olin käynyt lomamatkalla Los Angelesissa vuonna 1984 tutustumassa Inosanton saliin tämän videopätkän innoittamana ja näin hänen oppilaidensa esittämän kali-näytöksen, joka teki suuren vaikutuksen, joten odotin Magdan leiriä suurella innolla. Magdan opettamansa kali oli tyyliltään hyvin erilaista kuin oppimamme BIFF escrima. Se oli huomattavasti virtaavampaa, monipuolisempaa ja erittäin paljon näyttävämpää, ja ihastuin tähän tapaan välittömästi. Pohdimme treenikavereitteni kanssa kuinka voisimme yhdistää BIFFin escriman ja Inosanton kalin hyvät puolet toisiinsa ja tätä pohtimista seurasi monen vuoden kokeilu yrityksen ja erehdyksen kautta. Omasta puolestani tein valintani 90-luvun alussa ja päädyin menemään Inosanton kalin suuntaan, osa treenikavereistani piti mukana enemmän osia BIFF-tyylistä. Kävimme treenikavereideni kanssa kaikilla kali-seminaareilla aina kun Inosanto, Cass Magda tai joku muu Inosanton oppilaista kävi Suomessa pitämässä seminaareja. Osa näistä opettajista opetti kalin lisäksi myös jotain muuta lajia; Magda opetti Silattia, Larry Hartsell opetti grapplingiä, Nino Bernardo opetti wing chunia. Otimme aina jotain elementtejä näistä muista lajeista harjoitteluumme, vaikka emme niitä lajeja varsinaisesti harjoitelleetkaan.

Nuoren miehen naama menee ihan tötterölle kun tapaa kuuluisan Dan Inosanton vuonna 1986. Inosanto oli Bruce Leen oppilas joka Leen kuoleman jälkeen jatkon tämän lajin Jeet Kune Do:n opettamista.

Mikaelin kanssa harjoittelua Taistelutaito Akatemia Kampongissa 90-luvulla.

Cass Magdan seminaarilla joskus 90-luvulla.

 

Larry Hartsellin ja Erik Paulsonin kanssa. Olin tutustunut Erikiin asuessani jenkeissä, hän oli ystäväni kämppäkaveri ja harjoitteli siihen aikaan taekwondoa ja kalia. Myöhemmin hän siirtyi grappling-lajeihin ja alkoi kilpailemaan ammattilaisottelijana ja voitti shooto mestaruuden Japanissa. Hän tuli myöhemmin tunnetuksi myös entisen UFC raskaansarjan mestarin Brock Lesnarin valmentajana.

Silat mestari Pendekar Paul DeThouars. En koskaan virallisesti harjoitellut Silatia vaikka kävimmekin säännöllisesti silat seminaareilla, mutta liitimme oppimiamme silatin kaato- ja heittotekniikoita kaliin.

Omassa Kali harjoittelussani tapahtui merkittävä hyppäys, kun tapasin englantilaisen kali/JKD opettajan Bob Breenin ensimmäistä kertaa. Hän kykeni välittömästi pienillä korjauksilla parantamaan tapaani tehdä kalia. Pidin kovasti Bobin lähestymistavasta ja hänen persoonallisuudestaan, joka on hyvin avoin ja helposti lähestyttävä. Matkustinkin pian hänen salilleen Lontooseen treenaamaan pariksi viikoksi. Kävin harjoittelemassa yleisissä treeneissä ja otin häneltä myös yksityistunteja. Bob keskittyy erityisesti veitsen ja tyhjän käden harjoitteluun ja oma kali harjoitteluni muuttui myös sellaiseksi.

Bob Breenin salilla Lontoossa 90-luvulla. Bobin vaikutuksesta kali-harjoitteluni muuttui funktionaalisemmaksi.

90-luvun lopussa tunsin kuitenkin, että olen kulkenut tämän tien loppuun. Koin, että olen puristanut kalista kaiken irti mitä näillä harjoittelumetodeilla on saatavissa, ja että kehitykseni on pysähtynyt. Tiesin, että jos haluaisin jatkaa kehittymistä tällä saralla, minun pitäisi tehdä jotain hyvin radikaaleja muutoksia, mutta en tiennyt mitä ne olisivat. Tässä vaiheessa olin jo alkanut harjoittelemaan yiquania, ja tunsin että sieltä löytyy minulle kaikkein suurin kasvupotentiaali. Siksi vuonna 2000 tein päätöksen lopettaa kalin harjoittelu ja siirtyä kokonaan sisäisten lajien harjoitteluun.

 

Taolaiset sisäiset harjoitukset (taojooga), qigong ja NLP

Taolaisen mestari Mantak Chian kanssa Tao Gardenissa Thaimaassa.

Sisäinen tutkimusmatkailu, joka oli alkanut Espanjassa jatkui edelleen. Olin 90-luvulla alkanut kiinnostua yhä enemmän erilaista tavoista eheyttää kehoa ja psyykettä, ja erityisesti minua kiinnosti erilaiset luontaisterapiat. Kouluttaudun alalle ja aloin pitämään omaa vastaanottoni jota pidin 15 vuotta. Tuttavapiiriini kuului paljon eri alojen luontaisterapeutteja ja parantajia. Tutkin asiaa myös itämaisesta näkökulmasta ja törmäsin Mantak Chian taojooga kirjoihin. Hänen opettamansa vanhaan taolaiseen perinteeseen perustuva systeeminsä vaikutti hyvin mielenkiintoiselta vaikkakin esoteeriselta. Kirjoja lukemalla siitä ei saanut mitään tolkkua, joten päätin vuonna 2001 matkustaa Thaimaaseen, jossa hänellä on suuri kurssikeskus Tao Garden. Olin aika skeptinen sinne mennessäni, mutta päätin viettää siellä viikon retriitin ja katsoa millainen mies Mantak on. Taolaiset sisäisten harjoitusten lisäksi ohjelmassa oli myös qigongia, taijitä yms. Pidin Mantakin opettamasta taolaisesta meditaatiosta, ja päätin tutustua asiaan syvemmin. Palasinkin Tao Gardeniin uudestaan kahden vuoden kuluttua kuukaudeksi jonka päätteeksi Mantak antoi minulle systeeminsä Universal Tao opetusluvan. Suomessa tutustuin myös Mantakin oppilaaseen Juan Li:hin, joka oli vierailulla Suomessa Jukka-Pekan kutsumana. Koko 00-luvun ajan kävin kaikilla Juanin retriiteillä aina kun hän oli Suomessa sekä matkustin useasti Saksaan Juanin pitämille viikon - kahden viikon taojooga retriiteille.

Mantak opettaa taijita.

Tao harjoittelu on hauskaa!

Tao Gardenissa oli viihtyisä harjoittelu ympäristö.

Juan Lin kanssa, seinällä Juanin maalaamia tauluja taolaisesta sisäisestä harjoitteluprosessista.

Taolaisissa harjoituksissa minua kiehtoi niiden kokonaisvaltainen lähestyminen, joka huomioi kehon, tunteet ja mielen. Tyypillisesti taoharjoitukset alkavat kehoharjoituksilla, jotka rentouttavat kehoa ja syventävät hengitystä. Sen jälkeen mieli keskitetään positiivisiin mielikuviin, joilla saavutaan rento ja vastaanottavainen kehon- ja mielentila. Vasta sen jälkeen aloitetaan varsinainen meditaatio harjoitus. Taojoogassa korostetaan positiivisen mielentilan harjoittamista, joka voidaan synnyttää keskittymisen ja mielikuvien avulla, joka ilmenee heti taojoogaprosessin ensimmäisessä harjoituksessa, sisäinen hymy-harjoituksessa. Tämä lähestymistapa muistutti minua paljolti NLP:n (Neuro Lingvistic Programming) mielikuvaharjoittelu periaatetta. Aloitin NLP:n opiskelun 90-luvun alussa ja suoritin NLP-kouluttajan (NLP International Trainer) kurssin vuonna 2000. Näin näissä menetelmissä paljon samankaltaisuuksia varsinkin mielikuvien käytön suhteen, vaikkakin NLP:stä puuttuivat kaikki keholliset elementit lähes tyystin, kun taas taojoogassa ne ovat kaikkein keskeisimmässä asemassa. Koin, että NLP auttoi minua ymmärtämään taojoogan prosessia, ja toisaalta sain omaan NLP työkalupakkiini taojoogasta lisää työkaluja.

Mantakilla oli monia hyviä ajatuksia, esimerkiksi hän oli jo 90-luvulla kirjoittanut taolaisesta näkemyksestä, jonka mukaan vatsassa ja suolistossa on ihmisellä toiset aivot, ja siksi vatsan aluetta tulee harjoittaa hengitysharjoituksilla, vatsahieronnalla (tsi nei tsang) sekä ruokavaliolla. No, nyt yli pari vuosikymmentä myöhemmin "second brain" ajattelu alkaa olla jo valtavirtaa länsimaisessa lääketieteessä ja tutkimuksessa, ja mm. tiedetään että suolistossa on neuroneita ja samoja välittäjäaineita kuin aivoissa, ja että aivot ja suolisto kommunikoivat jatkuvasti keskenään. Mielestäni taolaisessa perinteessä on tehty yllättävän tarkkoja havaintoja ihmisen kehon ja psyykkeen toiminnasta kauan ennen tieteellisen menetelmän kehittymistä.

Hyvin mielenkiintoista itselleni oli, että myöhemmin Zhangin opettaessa minulle yiquanin sisäisiä terveysharjoituksia, usein huomasin niiden olevan samoja harjoitteita mitä olin Mantakilta oppinut, ainoastaan tekotavassa ja painotuksessa oli hienoisia eroja. Kun minulla oli tällä tavoin mahdollisuus vertailla kahta eri näkökulmaa samoihin harjoituksiin pystyin suodattamaan niistä kaikkein olennaisimman ydinaineksen ja erottamaan sen toissijaisista asioista, kuten opettajan persoonallisuudesta ja hänen mieltymyksistään.

Meditaatiosta

Espanjan vuosistani alkaen elämässäni on ollut kausia jonka aikana olen tehnyt meditatiivisia harjoituksia hyvin intensiivisesti. Yleisesti ottaen ihmisillä on monia eri syitä meditatiiviseen hiljentymiseen: jotkut haluavat alentaa verenpainettaan tai vähentää stressiä, jotkut etsivät sisäistä rauhaa ja pyrkivät rauhoittamaan villisti laukkaavia ajatuksiaan, toiset hakevat yhteyttä itseensä tai "valaistumista" jne, syitä on monia ja ne ovat kaikki valideja. Itselläni meditaation harjoittaminen on selkeästi liittynyt sellaisiin aikakausiin elämässäni, jolloin fokukseni on ollut psyykeeni tai tietoisuuden tutkimisessa. Tällaisina kausina olen usein käynyt erilaisissa meditaatioretriiteissä, joissa harjoitetaan jonkun tietyn systeemin mukaisesti meditaatiota tuntikausia päivittäin. Olen vuosien varrella harjoittanut eri yhteyksissä mm. intialaisperäistä energiameditaatiota, taolaisperäistä energiameditaatiota sekä zen (kiinaksi chan) pohjaista tietoista läsnäoloa (mindfulness). Olen saanut kaikista eri harjoitteista paljon irti itselleni, vaikkakin niiden metodologiat ovat hyvinkin toisistaan poikkeavia samoin kuin niiden harjoittamisen vaikutukset.

 

Yiquanin löytäminen

Harhailua sekavassa sisäisten kamppailulajien maastossa.

Vielä harjoitellessani kalia ja potkunyrkkeilyä aloin kiinnostua yhtä enemmän kiinalaisista sisäisistä kamppailulajeista joita ovat taijiquan, xingyiquan, baguazhang ja yiquan. Tiesin aikaisemmasta taiji harjoittelustani, että ne ovat kyllä hyväksi terveydelle, mutta uteliaisuuttani kutkutti niiden puhe "sisäisestä voimasta". Yritin ottaa selvää missä tässä väitetyssä voimassa oikein on kyse. Luin aiheesta kirjoja ja katselin erinäisiä videoita, mutta asia muuttui aina sekavammaksi. Tuntui, että kirjoittajat puhuivat aivan eri asioista keskenään ja monet viljelivät mystistä sanaa "qi" (= "chi"). Aloin harjoittelemaan taijita helsinkiläisessä seurassa ja kävin monilla taiji- ja qigong leireillä. Pikku hiljaa minulla voimistui käsitys, että lajien opettajatkaan eivät tienneet mistä oli kysymys, vaan he toistelivat fraasinomaisesti ulkoaopeteltuja hienolta kuulemiaan lauseita, kuten "sisäinen voima on sitä, että meridiaaniverkostosi täyttyy qi:llä ja sitten pystyt heittämään seinään kenet tahansa" yms. hölynpölyä. Näitä lauseita yleensä viljelivät henkilöt, joilla ei ollut mitään kokemusta aidosta kamppailusta vaan jotka luulivat, että koregrafioitu kamppailuliikesarjan harjoittelu yhteistyöhalukkaan harjoittelukaverin kanssa jotenkin maagisesti muuntautuu aidoksi kamppailutaidoksi. Jotkut näyttivät minulle kamppailutekniikoita, jotka tuskin olisivat toimineet edes pikkulasta vastaan, saati sitten sellaiselle aikuiselle miehelle, joka kaikin voimin vastustaa tekniikkaa. Silti nämä "opettajat" väittivät opettavansa kamppailulajia tai itsepuolustusta. Tämä on minusta hyvin outoa, sillä taiji on erinomainen terveysharjoitus, joka tekee hyvää keholle ja psyykeelle eikä näitä hyötyjä saadakseen tarvitse tietää mitään kamppailusta. On oppilaiden harhaanjohtamista, jos terveys taijin opettaja väittää opettavansa kamppailua tai itsepuolustusta, miksi ei voi vain olla rehellinen ja puhua kehonkäytön mekanismin oppimisesta tjms., joka on jo sinänsä erittäin haastavaa ja hyödyllistä.

Tällainen sekaannus on tietenkin hyvin ymmärrettävää monestakin syystä. Ensinnäkin vastassa ovat kulttuuri- ja kielimuurit, jotka tekevät kommunikoinnin ja asioiden oikein ymmärtämisen kiinalaisten opettajien ja länsimaalaisten oppilaiden välillä hyvin hankalaksi. Vanhat kirjalliset kamppailulaji teokset ovat tarkoituksellisesti kirjoitettu niin kryptiseen muotoon tai puutteellisesti, että niitä ei voi ymmärtää ellei oppilas saa suullisesti neuvoja siitä, miten kirjoitus tulisi tulkita. Tällä on haluttu varmistaa, että kallisarvoinen tieto ei mene väärille henkilöille (sivumennen sanoen tämä kirjoitetun tiedon tarkoituksellinen pimittäminen ei ole pelkästään kiinalaisten keksintö, myös monet länsimaalaiset keskiaikaiset kamppailumanuaalit ovat kirjoitettu samalla tavalla). Monet kiinalaisen kulttuurin käsitteet ovat vieraita tai puuttuvat kokonaan länsimaisesta kulttuurista ja kiinankielisillä sanoilla on täysin eri merkitys asiayhteydestä riippuen. Eräs tällainen käsite johon pakostakin törmää jatkuvasti on juuri edellä mainitty "qi", joka lauseen asiayhteydestä riippuen voi viitata mm. hengitykseen, happeen, kaasuun, ilmapiiriin, elinvoimaan yms. Monet länsimaalaiset törmäävät tähän käsitteeseen ensimmäisenä kiinalaisen lääketieteen yhteydessä, jossa sen merkitys täytyy ymmärtää kiinalaisen sairaus/terveys ajattelun osana, jolloin se usein käännetään sanalla "elinvoima". Qi:n merkitys jossain toisessa yhteydessä ei kuitenkaan ole tuo samainen "elinvoima". Jos kiinalainen kamppailulaji-opettaja selittää puutteellisella englanninkielen taidollaan oppilaalleen, että tällä on huono qi, hän tuskin tarkoittaa, että oppilaan meridiaanit ovat nyt tukossa ja tämän tulisi saada akupunktioita. Todennäköisemmin hän tarkoittaa, että oppilas on huonossa fyysisessä kunnossa koska hän hengästyy helposti eli suomeksi sanoen hänellä on huono hapenottokyky ja kannattaisi käydä vähän useammin lenkillä. Sisäisten lajien hallitseminen on myöskin hyvin pitkä projekti eikä välttämättä kaikki niitä opettavat ole kunnolla sisäistäneet lajiaan eikä pelkkä tietty kansalaisuus automaattisesti takaa että opettaja on pätevä, ei kaikki suomalaisetkaan ole hyviä hiihtäjiä ja lätkän pelaajia.

Olisin ehkä turhautuneena lopettanut tämän sisäisen voiman etsimisen, ellen onnekseni oli törmännyt myös aitoihin sisäisten kamppailulajien harjoittajiin. Pääsin nimittäin tekemään tuishouta (push hands) kahden vanhan kiinalaisen taiji mestarin kanssa ja nämä lyhyet kokemukset vakuuttivat minut, että sisäisissä kamppailulajeissa on olemassa sellainen aito aspekti, johon en ollut aikaisemmin törmännyt ja jota kannatti tavoitella. Tutkiessani asiaa kirjoja lukemalla ja mestareiden juttuja kuuntelemalla huomasin, että vaikka kaikilla eri lajeilla ja tyyleillä oli hyvin erilaiset metodit, yksi asia yhdisti niitä: kaikki tekivä seisomisharjoittelua (zhang zhuan) ja korostivat sen tärkeyttä. Päätin siis kokeilla seisomisharjoittelua.

Seisomisharjoittelu (Zhan Zhuang)

Muista elävästi ensimmäisen seisomiskokemukseni: tavoitteena oli seiso viisi minuuttia paikallaan liikkumatta. En voinut uskoa kuinka rankkaa ja kivuliasta se oli! Joka paikkaa kehostani särki ja viisi minuuttia tuntui kidutukselta joka ei pääty koskaan! Mielessäni kirosin sadistisia kiinalaisia, jotka olivat aivan varmasti keksineet koko asian vain piruillakseen länsimaalaisille! Ajattelin, kuinka he laittaisivat länsimaalaisia seisomaan ja menisivät sitten nurkan taakse nauramaan isonenän tyhmyyttä! Viiden minuutin loputtua olin hämmentynyt: kuinka se saattoi olla noin raskasta, minähän vain seisoin paikallani? Näin jälkeenpäin ymmärrän, että koska kehoni oli kokenut niin kovia, oli myös tuo ensimmäinen seisomiskerta niin tuskallinen. Kehossani oli kuitenkin tapahtunut jotain tuon viiden minuutin aikana, tunsin oloni jotenkin kevyeksi ja rennommaksi. Päätin, että tätä asiaa täytyy alkaa tutkimaan ja aloitin seisomaan säännöllisesti. Hyvin nopeasti seisominen muuttui vähemmän kivuliaaksi ja pian pystyin seisomaan jo 20 minuuttia putkeen. Aloin myös nopeasti huomata seisomisharjoittelun positiivisia vaikutuksia. Seisomisharjoitteluni harppasi eteenpäin kun amerikkalaisen taiji opettaja Jan Diepersloot tuli ensimmäistä kertaa Suomeen pitämään leiriä. Hän opetti omanlaistaan versiota yiquanin seisomisharjoittelusta, jossa seisottiin kahdeksassa eri asennossa aina viisi minuuttia kussakin, yhteensä 40 minuuttia. Aloin tehdä tätä harjoitusta säännöllisesti leirin jälkeen.

Huomasin lisääntyneen seisomisharjoittelun vaikuttavan terveyteni lisäksi myös epäsuorasti kamppailuuni, MMA sparrikaverini sanoivat, että minua on vaikeampi viedä mattoon kuin ennen. Huomasin myös, kuinka hermostoni ja havaintokykyni oli terävöitynyt: aloin sparratessa saada kokemuksia siitä, että aika ikään kuin hidastui, ja minulla oli paljon tilaa ja aikaa väistää hyökkäys tai tehdä vastaisku. Tästä huolimatta en ollut vielä täysin vakuuttunut sisäisten lajien hyödystä kamppailuun. Tämä muuttui 1998, kun tapasin ensimmäistä kertaa tulevan opettajani Zhang Zhangwangin.

Zhang Changwang

Yiquan mestari Zhang Changwang

Zhangin habituksesta ei voinut erehtyä: tässä ei ollut teorisoiva nojatuolisoturi vaan todellinen kamppailija, joka puhuu kokemuksen rintaäänellä. Zhangin olemuksesta tuli mieleen dynamiittipötkö, jonka molemmista päistä palaa sytytyslanka. Zhang veti viikonloppuleirin joka oli rankka, heti alkuun seisoimme tunnin putkeen. Vaikka olin jo tehnyt seisomaharjoituksia toista vuotta, Zhangin opettama asento oli erilainen kuin mihin olin tottunut ja tunti kului hitaasti, ympärilläni ihmisiä kupsahteli nurin. Sitten Zhang demostroi fa li:tä, rajahtävää voimaa. En ollut koskaan nähnyt mitään sen kaltaista! Jo ensimmäisen leiripäivän jälkeen tiesin, että tässä on se, mitä olin etsinyt. Zhang oli aito sisäisen voiman mestari, joka osasi homman käytännössä eikä vain teoriassa, ja mikä parasta, hän pystyi demonstroimaan sen.

Tässä vaiheessa kohtalo puuttui peliin: lähdin kotimatkalle ja samaan metroon sattumalta hyppäsi Zhang ja Juha. Juha oli Kiinassa asuessaan tullut Zhangin oppilaaksi ja toimi tämän tulkkina Suomessa. Metromatkan aikana muutamassa minuutissa huomasimme Juhan kanssa olevamme samalla aaltopituudella, kaiken lisäksi Juha oli kiinnostunut oppimaan kalia. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin ja seuraavalla viikolla soitin Juhalle ja sovimme, että teemme vaihtokaupat: hän opettaa minulle yiquania ja minä taas hänelle kalia. Juha pystyi heti korjaamaan asentovirheitäni ja auttamaan minua ymmärtämään missä Zhangin opetuksessa on kysymys. Oivalsin, että yiquanin oppiminen on erilaista kuin minkään muun kamppailulajin jota olin siihen mennessä harjoitellut. Yiquan on sisäinen kamppailulaji ja sana sisäinen viittaa siihen, että se opettaa sellaista kehon mekaniikan ja voiman käyttöä, jota on hyvin vaikea havaita ulkopuolelta katselemalla. Olen vuosien harjoittelun johdosta kehittänyt kyvyn oppia nopeasti uusia tekniikoita ja liikkeitä pelkästään katselemalla opettajan tai ekspertin suoritusta. Yiquanin kohdalla tämä ei toimi, sillä liikkeet ovat niin minimaalisia ettei niitä voi silmin havaita. Esimerkiksi kehon linjaus, joka on keskeistä kaikelle voimatuotolle, tapahtuu linjaamalla kehon eri osaset yhteen niin että muodostuu kokonaisvaltainen voiman linja ja tähän vaaditaan juuri tietynlaista lihasten rentouttamista ja jännittämistä, mikä ei näy ulospäin. Oivalsin, että yiquanin kuten myös muiden sisäisten lajien oppiminen vaatii taitavaa opettajaa, joka tuntee asiansa, pystyy selittämään lajin teorian ja mikä tärkeintä, pystyy kehollaan ilmentämään sisäisten lajien kehittämää kokonaisvaltaista voimaa. Kun opettelet jotain ulkoisen lajin tekniikkaa, vaikkapa jotain torjuntaa, saat sen toimivuudesta välittömästi palautetta kun teet pariharjoitusta. Jos nyrkki tulee naamaan tiedät varmasti, että teit jotain väärin. Sisäisissä lajeissa ei ole tällaista sisäänrakennettua paleutejärjestelmää, vaan on aivan mahdollista treenata vuosikausia väärin ilman että sitä huomaa. Siksi yiquania ei voi aidosti oppia ilman opettajaa.

Aloin harjoittelemaan Zhangin ohjeiden mukaisesti ja seisoin joka päivä tunnin. Pian pidensin harjoitteluaikaa ja päivittäinen treeni rutiini oli seuraava: seisoin puoli tuntia tasajalkaa san yuan asennossa, siten puoli tuntia vasemmanpuoleisessa kamppailuseisonta-asennossa, sitten vastaavasti puoli tuntia oikea puoli edellä. Lopuksi tein 15 minuuttia voimankoitto ja jalkatyö harjoituksia, yhteensä tunti 45 minuuttia. Harjoittelin tällä tavalla ensimmäiset viisi vuotta. Tuo päivittäinen harjoittelu joka alkuaikoina tein, loi sellaisen vahvan pohjan jota ilman en olisi edistynyt näin pitkälle yiquanissa.

Zhang tunnustelee sormestani kehoni rentouden syvyyttä.

Tudi

Kiinalaisen perinteen mukaan tudi-oppilas on perimyslinja oppilas, "ovesta sisään astunut oppilas", jolle opettaja opettaa lajin kaikki tasot, ja jonka tehtävänä on siirtää laji seuraaville sukupolville. Zhang otti minut yhdessä Juhan ja Timon kanssa tudi-oppilaakseen vuonna 2002 ja näin minusta tuli virallisesti neljännen sukupolven yiquanin edustaja. Tudi-oppilaaksi pääseminen oli tietysti suuri kunnia. Kiinalaisessa kulttuurissa sosiaaliset suhteet hahmotetaan kungfutselaisittain perhe-metaforan kautta ja tämä pitää paikkansa myös perinteisissä kiinalaisissa kamppailulajeissa. Opettaja on "isä" ja oppilaat ovat hänen "poikiaan" (tai "tyttäriään") ja molemmilla on omat velvollisuutensa ja oikeutensa. Olen tämän suhteen kautta päässyt kurkistamaan sisään kiinalaisen kulttuurin tapoihin ja maailmankuvaan, erityisesti siten kun se liittyy kiinan rikkaaseen kamppailuperinteeseen. Tämän yhteyden kautta on ollut paljon helpompi ymmärtää laajemminkin itämaisen kamppailuperinteen kulttuurikoodeja, jotka länsimaalaiselle usein tuntuvat tuskastuttavan kummallisilta. Olen ollut hyvin onnekas yiquanin opiskelun suhteen, sillä joka vuosi kun Zhang saapuu vuosittaiselle Suomen vierailulleen, hän asuu luonani useita päiviä. Tämä mahdollistaa yksityisopetuksen, jolloin Zhang antaa minulle uusia harjoitteita, korjaa harjoitustani ja tarjoaa minulle mahdollisuuden saada vastaukset niihin kysymyksiin joita vuoden aikana harjoitteluni on nostanut esiin.

Zhangin kanssa harjoittelemassa lähimetsässä joskus 00-luvulla..

Tuishou harjoittelua Zhangin kanssa. Oppiakseen tuishouta, samoin kuin mitä tahansa taitoa joka vaatii kinesteettistä tuntoaistia, on välttämätöntä päästä harjoittelemaan alan asiantuntijan kanssa, joka kykenee välittämään oikean kosketuksen ja kehollisen tunteen. Tällaisia kosketukseen perustuvia taitoja ei voi oppia videoita katselemalla, kuten on jossain määrin mahdollista tehdä esim. lyönti-potkulajien yhteydessä.

Zhangin kanssa chillailua kotonani vuonna 2006.

Seinälläni oleva kalligrafia on todistukseni siitä, että minut on otettu sisään yiquan perheeseen ja että olen virallisesti yiquanin neljättä sukupolvea. Sain sen Zhangilta hänen ottaessaan minut tudiksi vuonna 2002.

Aloitin yiquanin opettamisen vuonna 2000 Zhangin kehotuksesta. Osa alkuperäisistä harjoittelijoista on edelleen mukana, nyt 15 vuotta myöhemmin. Vuonna 2006 otin itselleni kaksi omaa tudi-oppilasta, Veli-Matin ja Juhanin, perinteisin menoin Zhangin läsnäollessa.

Yiquanin merkitys omalle prosessilleni.

Yiquanin merkitys kypsymiselleni kamppailulajien ja terveysharjoitusten harjoittelijana ja opettajana on ollut suuri. Ensinnäkin yiquanin ja qigong harjoittelun avulla olen pystynyt parantamaan terveyttäni, joka vahingoittui karate- ja potkunyrkkeilyharjoittelun aikana. En usko, että pystyisin enää näillä kilometreillä tekemään mitään kovin fyysistä harjoitusta tai kamppailuharjoittelua ilman yiquanin ja qigongin eheyttävää vaikutusta. Olen yiquan harjoittelun kautta saavuttanut myös sellaista räjähtävää voimaa, kehon rakenteellista linjausta, hienomotorista tarkkuutta, rentoutta, tasapainoa, liikkeen sulavuutta ja elävää askeltyötä joita en usko että olisin muuten pystynyt kehittämään yhtä pitkälle. Näitä ominaisuuksia pystyn hyödyntämään myös kaikessa muussa liikunnassa. Olen myös yiquanin ja Zhangin kautta saanut ymmärryksen sisäisestä harjoitteluprosessista, joka uskoakseni kantaa lopun elämääni. Yiquan oli se avain, jonka avulla pystyin vastaamaan lukuisiin kysymyksiin joihin olin muiden lajien kanssa törmännyt ja joihin en ollut saanut vastauksia niiden lajien sisältä. Yiquan on ollut eräänlainen yleisavain, jolla olen kyennyt avaamaan lukittuja ovia. Tunnen monia vanhoja harjoittelijoita jotka ovat harjoitelleet omaa lajiaan jo vuosikymmeniä, ja joilla silti on sisimmässään epävarmuus: "olenko ymmärtänyt lajini syvimmän olemuksen, onko harjoitteluni ollut oikeaa ja tuloksellista, olenko kulkenut oikeaa polkua?" Minulla ei enää ole tätä epävarmuutta. Elämä on jatkuva oppimisprosessi ja tiedän, että kykenen kehittymään ja löytämään vastaukset harjoitteluuni koko loppuelämäni ajan.

Olen tätä kirjoittaessa harjoitellut yiquania pian kaksi vuosikymmentä ja harjoitteluni on vuosien aikana kypsynyt ja muuttunut monin tavoin. Nykyään yiquan harjoitteluni on ennen kaikkea "Xin Fa", sydämen metodi, joka minulle merkitsee yiquanin läsnäoloa olemuksessani.

 

Nykyhetki 2015

1500-luvun bolognelaisen miekkailuperinteen miekka ja tikari aseyhdistelmä.

Olen viime aikoina taas innostunut kamppailulajien harjoittelusta ja opettamisesta. 00-luvulla päähuomioni oli sisäisessä harjoittelussa enkä juurikaan tehnyt varsinaista kamppailuharjoittelua muuta kuin satunnaisesti. Nyt tuuli puhaltaa toisesta suunnasta ja olen taas innostunut kamppailusta. Aloitin alkuvuodesta harjoittelemaan HEMA:a (Historical European Martial Arts), tarkemmin sanottuna 1500-luvun bolognelaisen perinteen miekkailua sekä keskiaikaista saksalaista pitkän miekan miekkailua Espoon Historiallisen Miekkailun Seurassa. Tämän innoittamana olen aktivoitunut taas myös kalin suhteen.

 

Aloitin myös erilliset kamppailuharjoitukset oppilailleni, jossa opetan potkunyrkkeilyn, yiquanin tuishoun ja clinch-harjoittelun kombinaatiota, joissa yhdistyvät pitkän etäisyyden lyönnit ja potkut, keskietäisyyden tuishoun sensitiivisyys ja kyky muutokseen sekä clich-etäisyyden tarttumis-, kontrolli- ja kaatotekniikat.

Opettaessani painotan nykyään seuraavia asioita:

  1. Turvallinen ja terveellinen harjoittelu: tässä iässä ylimääräisiä vammoja on typerää saada harjoittelulla, ikä tuo niitä tullessaan ihan itsestään. Tavoitteena on harjoitella siten, että jokainen lähtee harjoituksista terveempänä kuin sinne tullessa.
  2. Aivojen käyttö oppimisprosessissa: painotan kognitiivisen ja neurologisen vasteen aikaansaamista eri harjoitteissa, en niinkään lukemattomien toistojen tekemiseen. Siihen ei ole enää aikaa kuten nuorena ja tällä tavalla oppiminen on paljon nopeampaa.
  3. Rentous, hauskuus, leikinomaisuus: tekee harjoittelusta mukavaa ja samalla tehostaa oppimista.
  4. Elävä harjoittelu: uskon erittäin vahvasti elävään harjoitteluun eli harjoitusvastustajan antamaan progressiivisesti kasvavaa vastukseen. Kaiken kamppailuharjoittelun tulee tähdätä siihen, että tekniikoita harjoitellaan ja kyetään tekemään harjoitusvastustajan muuttuessa vähitellen yhä yhteistyöhaluttomammaksi ja antamaan yhä kasvavaa vastusta ja painetta sekä lopulta pyrkimään kaikin voimin vastustamaan tekniikkaa. Mielestäni vain elävällä harjoittelulla on mahdollista saavuttaa funktionaalinen kamppailutaito ja kaiken lisäksi tällainen harjoittelu on monipuolisesti kehittävää, hyvin tyydyttävää ja antoisaa.

 

Loppusanat

Minulla on aina ollut pyrkimyksenä olla eräänlainen renessanssimies, joka muinaisen ideaalin mukaisesti hallitsee kaikki kolme Taidon osa-aluetta, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden: kamppailutaito, parantaminen ja meditaatio. Tämän vuoksi olen pyrkinyt laajentamaan ymmärrystäni harjoittelemalla niin monia näennäisesti erilaisia taitoja, mutta jotka kuitenkin lopulta kulkevat käsi kädessä toisiaan tukien.

Tätä kirjoittaessani olen tullut tietoiseksi kuinka useaan otteeseen harjoitteluni fokus on muuttunut vuosien varrella välillä kääntyen sisäänpäin, välillä ulospäin, välillä kohti kamppailu, sitten parantamista tai meditaatiota vaihtuen yhä uudelleen spiraalinomaisesti. Elämä on prosessia ja nykyinenkin fokus tulee taas vaihtumaan toiseksi.

Vantaalla kesällä 2015,
Pasi
.