Kamppailulajit

Kamppailulajiharjoittelu on mielestäni erittäin hauskaa ja kehittävää puuhaa ja siksipä olen harjoitellut lukuisia kamppailulajeja yli 45 vuoden ajan sekä opettanut niitä lähes yhtä kauan. Tällä sivulla esitän joitain ajatuksiani kamppailulajeista kirjallisesti sekä videoiden muodossa. Sivu on tarkoitettu ennen kaikkea kamppailulajeista kiinnostuneille oppilailleni, mutta muutkin saattavat kokea sisällön kiinnostavaksi.

Hyvin karkeilla vedoilla piirrettyä kamppailulajien historiaa lyhyesti

Kamppailulajit ovat muuntautuneen aikojen kuluessa sotataidoista itsepuolustustaidoiksi ja edelleen harrastukseksi.

Eri kamppailulajit ovat syntyneet hyvin erilaisissa ympäristöissä, erilaisissa kultuureissa ja eri aikakausina. Tämä näkyy hyvin selvästi eri kamppailulajien harjoittelutavoissa ja niiden päämäärissä. Tämä on mielestäni tärkeä ymmärtää, jotta voi ymmärtää jonkun kamppailulajin perinteitä, tekniikoita, taktiikoita ja harjoitusmenetelmiä.

Kamppailulajit ovat alunperin olleet sotataitoja. Kamppailulajit ovat ollet osa järjestäytynyttä sodankäyntiä, siis sotilaiden ja sotureiden taitoja. Muinaisina aikoina kyseessä on ollut taistelu elämästä ja kuolemasta, ei urheilusta tai harrastuksesta. Jotkut vanhat kamppailulajit ovat kehittyneet heimokulttuureissa, joissa eri heimot tai ryhmät kävivät sotaa keskenään. Tällöin kyseessä oli kylä – kylää vastaan sotiminen, joissa eturiviin laitettiin vahvimmat miehet, heidän taakseen nuoret ja vanhat miehet ja heidän taakseen naiset ja lapset. Panokset oli maksimaaliset: tappio merkitsi kylän tuhoa. Näiden vanhojen kamppailulajien mentaliteetti ja menetelmät heijastavat tätä taistelua elämästä ja kuolemasta.

Eräs historiallinen kehitys joka on ollut merkittävä kamppailulajien kehityksen kannalta on ollut tuliaseiden keksiminen ja niiden yleistyminen. Ennen tuliaseiden aikakautta sodissa ja taisteluissa käytettiin mm. keihäitä ja miekkoja, ja monien vanhojen kamppailutaitojen juuret juontavat näistä ajoista. Näitä vanhoja aseellisia taistelutaito harjoitetaan edelleen tänä päivänä, vaikka tietysti niiden funktionaalinen hyöty on rajallinen, harva kantaa nykyään mukanaan keihästä tai miekkaa.

Tuliaseiden yleistyminen johti siihen, että sotataidolliset kamppailulajit tulivat vanhanaikaisiksi ja ne jäivät pitkälti unohduksiin tai muuttivat muotoaan. Nykyään satoja vuosia vanhoja, jo kuolleita kamppailulajeja herätellään kuitenkin henkiin vanhoja sotataitoja käsittelevien kirjojen avulla, kuten HEMA (Historical European Martial Arts). Kamppailulajit muuntuivat yhteiskunnan mukana ja saivat uusia muotoja, ne muuttivat muotoaan sotataidoista siviili-iltsepuolustustaidoiksi. Esimerkiksi jotkut lajit kehittivät aseellisen taistelutaidon pohjalta aseettoman kamppailulajin, joka oli sovelias sen hetkiseen kulttuurin, jossa siviilit eivät voi kantaa aseita mukanaan. Näistä yksi esimerkki on kiinalainen kamppailulaji xingyiquan, joka on kehitetty sotilaskäyttöön tarkoitettujen keihästaitojen pohjalta. Tässä lajissa esim. iskut suoritetaan pitkälti samalla kehomekaniikalla kuin keihäällä iskettäessä.

Yleisesti ottaen monissa kulttuureissa myös kaupungistuminen johti siihen, että aseiden kuten miekkojen kantaminen kaupungeissa oli kielletty. Samalla kun laki ja järjestys yhteiskunnissa lisääntyi, tarve itsepuolustukselle väheni. Tässä vaiheessa monet kamppailulajit kehittyivät itsepuolustustaidoista urheilumuodoiksi ja/tai harrastukseksi. Tänä päivänä on olemassa lukuista joukko suosittuja kamppailu-urheilulajeja, kuten judo, painin eri muodot, nyrkkeily, potku- ja thainyrkkeilu, brasilialainen jujutsu, vapaa-ottelu jne. Näissä kaikissa on selkeät säännön mikä on sallittua ja mikä on kiellettyä ja mikä on ottelun tavoite ja miten se saavutetaan. Harrastuksella tarkoitetaan säännöllistä toimintaa tai tekemistä, jota ihminen harjoittaa vapaa-ajallaan omaksi ilokseen, virkistyksekseen tai kehittääkseen itseään. Harrastuksen tavoitteena ei yleensä ole taloudellinen hyöty, vaan se tarjoaa mielihyvää, oppimismahdollisuuksia tai sosiaalista kanssakäymistä. Kamppailulajit tuottavat siis harrastajalleen monia fyysisiä ja psyykkisiä hyötyjä eikä niiden harrastaminen siis edellytä kilpailutoimintaa.

Kamppailu-urheilun ja perinteisten kamppailulajien eroista

Käsitteellä “perinteiset lajit” ei viitata jonkun kamppailulajin ikään, sillä monet niistä ovat eivät ole kovin vanhoja, esim. monet lajit ovat syntyneet toisen maailmansodan jälkeen. Tähän ryhmään kuuluvat lajit edustavat jotain tiettyä harjoitteluperinnettä, jota harjoittelussa seurataan ja opetetaan uusille oppilaille. Ne ovat ovat osa kansallista tai alueellista kulttuuria jossa ne on kehitetty, ja usein niihin liittyy sen kulttuurin filosofisia tai uskonnollisia elementtejä. Perinteisiin kamppailulajeihin kuuluu voimakkaasti sisäinen kurinalaisuus sekä opettajan ja kanssaharjoittelijoiden kunnioitus. Tämä on hyvin erilaista kuin esim. nykyaikaisessa vapaaottelussa, jossa uhoaminen ja vastustajan pilkkaaminen on yleistynyt rahapalkintojen myötä.

On tärkeä ymmärtää, että kamppailulajeissa konteksti määrittää sen, mikä on tehokasta ja järkevää. Jos haluaa pärjätä judossa, on harjoiteltava kuin judoka. Esim. vapaapainissa yleinen tekniikka jalkoihin syökyminen on judossa kielletty ja johtaa pisteiden menetykseen ja/tai hylkäämiseen ja ottelun häviämiseen. Vaikka jalkoihin syöksy on hyvä ja voimakas tekniikka lähikamppailussa (grappling), judossa sen harjoittelu on turhaa ja jopa haitallista. Nyrkkeilyssä käytetään nyrkkeilyhanskoja, ja siinä on tietyt säännöt ja pistelaskutapa. Nyrkkeilyssä tiedetään hyvinkin selvästi mitkä harjoitusmenetelmät tuottavat hyviä tuloksia ja niitä käytetään jotta menestytään. Jos taas haluat kilpailla vapaaottelussa, sinun on pakko hallita pystyottelu, paini sekä matto-ottelu tai käy huonosti.

Useimmat vanhat nk. perinteiset kamppailulajit eivät menesty kamppailu-urheilukontekstissa. Tämä on yllä kuvatusta syystä hyvin ymmärettävää. Se, mikä on toimivaa taistelukentällä satojen sotilaiden muodostelmassa, ei toimi vapaaotteluhäkissä kovin hyvin. Jotkut kuitenkin tekevät väärän johtopäätöksen siitä, että perinteiset lajit “eivät toimi”. Kyse on enemmän siitä, mikä on se konteksti, jossa jokin kamppailulaji “toimii” tai “ei toimi”.

Esimerkiksi indonesialaisessa Pentjak Silat-kamppailulajissa on todella oudon näköisiä kamppailuasentoja, jossa kamppailija pudottautuu lähes istuvaan asentoon jalkojensa päälle. Tämä näyttää ensikatsomiselta naurettavalta, varsinkin jos kokeilet sitä omalla harjoitussalillasi, jossa on kuiva, tasainen lattia ja hyvä valaistus. Miksi ihmeessä kukaan menisi vapaaehtoisesti tällaiseen vaikeaan asentoon, josta on hidasta liikkua? Asia selkenee, kun ymmärrät, että laji on syntynyt kaakkois-aasian sademetsäalueella, jossa rankkasateet tekevät maastosta mutavelliä, jossa et voi liikkua ketterästi kuten nyrkkeilijä kehässä, ja jossa liukastut ja kaadut maahan hyvin helposti. Kamppilulaji siis heijastaa sitä ympäristöä ja kulttuuria jossa kyseinen laji on syntynyt. Jos kaatuminen maahan on todennäköistä, on järkevää opetella kamppailemaan myös valmiiksi läheisessä kontaktissa maahan. (Sivuhuomautus: no miksi sitten ei tehdä niin, kuten nykyisin hyvin suositussa ja vapaaotteluhäkissä tehonsa osoittaneessa brasilialaisessa jujutsussa tehdään eli mennään maahan ja vedetään vastustaja jalkojenväliin omaan guardiin ja jatketaan kamppailua siellä? Todennäköinen syy on se, että kaakkois-aasialaisissa kamppailulajeissa oletetaan, että vastustajia on useita ja/tai kamppailussa on teräaseita mukana. Tällöin “pulling the guard” ei ole kovin hyvä idea).

Onko edelläkuvattu silat esimerkki sitten relevantti 2000-luvun Suomessa, jossa on aivan erilainen ilmasto? Noh, mitä se relevantti tarkoittaa? Relevantti mitä tarkoitusta varten? Puhutaanko nyt kamppailu-urheilusta, itsepuolustuksesta vai harrastuksesta?

Perinteisiin lajeihin liittyi usein myös kamppailutekniikoiden ja menetelmien salaaminen. Aikaisemmin oma kamppailutaito oli elämän tai kuoleman kysymys ja sen tekniikoihin ja taktiikoihin suhtauduttiin kuin nykyään sotilassalaisuuksiin. Omaa osaamista ei haluttu paljastaa ulkopuolisille, sillä tällöin menetetään yllätysetu ja omaa toimintaa voidaan käyttää itseä vastaan. Perinteiset kamppailulajit pysyivätkin yleensä perheen, suvun tai klaanin piirissä eikä niitä opetettu ulkopuolisille. Se, mitä tehdään kun läsnä on ulkopuolisia on eri asia mitä tehdään suljettujen ovien takana. Tähan viittaa myös kiinalainen sana tudi, “ovesta sisään astunut” eli sisäpiirin oppilas, jolle opetetaan todellinen taito. Tämä asenne on edelleen olemassa monissa perinteisissä kamppailulajeissa. Joskus kamppailulajille tärkeitä asioita ei saanut kirjoittaa ylös, vaan ainoastaan siirtää suullisena perintönä mestarilta oppilaalle. Tai jos jotain kirjoitettiin, se jätettiin tahallisesti niin kryptiseksi, että sitä ei voi ymmärtää ilman suullista selitystä, “koodiavainta”. Näin oli myös euroopassa ennen tuliaseiden keksimistä kun katsotaan joitakin vanhoja kamppailumanuaaleja. Oli myös olemassa tahallaan väärin opettamisen perinne: jos jotakuta epäluotettavana pidettyä oli pakko jostain syystä opettaa, opetettiin tahallaan väärin. Tai opetettiin jotain perusharjoituksia, mutta ei opetettu niiden todellista merkitystä ja käyttöä.

Itsensä kehittäminen ja itsesuojelu

Yksi mielekäs tapa ajatella kamppailulajiharjoittelun tavoitteita on jakaa ne ihmisenä kasvamiseen/itsensä kehittämiseen (self perfection) ja itsesuojeluun (self preservation). Kampailulajit ovat hyvä tie itsensä kehittämiseen fyysisenä, mentaalisena, emotionaalisena, sosiaalisena ja filosofisena olentona, sillä törmäät väkisinkin näihin ulottuvuuksiin jos harjoittelusi ulottuu tarpeeksi syvälle. Itselleni ihmisenä kasvamisen aspekti on keskeinen osa harjoittelua, kuten se on kaikille tuntemilleni pitkän linjan kamppailulaji harjoittajille. Vaikka itsesuojelu tai taisteleminen on yleensä tärkeä syy kamppailulajien harjoittelun aloittamiseen, tämä aspekti yksin ei riitä motivaatioksi jatkaa harjoittelua vuosikymmeniä. Miksi tuhlata kallisarvoista aikaa elämästä vuosikausien kurinalaiseen harjoitteluun jos ainoa tavoite on harjoitella jotain epätodennäköistä itsepuolustustilannetta varten, joka ei hyvällä onnella koskaan toteudu? Yiquan opettajani mestari Zhang Changwang sanoo nykyään, että kamppailuaspekti käsittää vain 5% yiquanin syvyydestä. Tämä siitä huolimatta, että nuoruudessaan hänen harjoittelunsa oli fokusoitunut nimenomaan realistiseen kamppailuun säännöillä tai ilman sääntöjä Pekingin kamppailulaji piireissä ja kaduilla. Kuten eräs opettajistani sanoi, yleensä kamppailulaji harjoittelijan täytyy “get fighting out of your system” tavalla tai toisella ennen kuin syvällisempi harjoittelu voi alkaa.

Kamppailulajien kategoriat

Kamppailulajit voidaan ryhmitellä monin eri tavoin. Eräs hyödyllisimmistä tavoista on mielestäni karate opettaja Ian Abernethyn “The Martial Map”. Hänellä on kolme kategoriaa: 1. itsesuojelu 2. kamppailulajit 3. taisteleminen sekä näiden kolmen eri yhdistelmät. Lyhyesti: kamppailulajiin liittyy tietty perinne kuinka ja mitä harjoitellaan sekä historiallinen ja kultturillinen viitekehys, usein myös moraaliset, sosiaaliset ja filosofiset ulottuvuudet. Tavoite on taidon oppiminen. Taisteleminen liittyy usein sosiaalisen hierarkiaan ja dominanssiin, erityisesti miehillä. Se on suostumuksellista väkivaltaa tai kamppailua. Suostumuksellinen kamppailu on siis sitä, jossa kaikki osapuolet haluavat kamppailla keskenään. Tämä pitää sisällään sekä kaikki modernin kamppailu-urheilulajit, sekä kaksintaistelut (kunnian, maineen yms. vuoksi) että katutappelut. Taistelemiseen ei siis tarvita mitään kamppailulaji harjoittelua ja monet katutappelijat ovat paljon taitavampia taistelijoita kuin kamppailulajien harjoittelijat. Tavoite on vastustajan voittaminen. Itsepuolustus tarkoittaa itsensä (tai muiden ihmisten) suojelua suostumuksetonta väkivaltaa kohtaan. Ei-suostumuksellisessa kamppailussa toinen osapuoli (hyökkääjä, rikollinen) kohdistaa väkivaltaa toista osapuolta kohti, joka haluaa vain välttää vahingoittumista ja väkivaltaa. Tavoite on välttää vahingoittumista ja “päästä ehjänä kotiin”.

Tästä kolmijaosta heti näemme, että kamppailulajit voivat olla tai olla olematta osa itsepuolustusta tai taistelua, riippuu mistä lajista puhutaan ja miten sitä harjoitellaan. Sama laji voi eri tavoin harjoiteltuna sujahtaa mihin tahansa muuhun kategoriaan. Kamppailulajeja voidaan siis harjoitella puhtaasti harrastuksena ja kulttuuriperintönä ilman muuta agendaa. Kamppailulajit, jotka ovat tarkoitetut taistelemiseen tähtäävät vastustaja voittamiseen, esim. kaikki kamppailu-urheilulajit. Kamppailulajit, jotka keskittyvät itsesuojeluun tähtäävät itsensä ja perheensä puolustamiseen, esim. monet perinteiset kamppailulajit. Vaikka kyseessä ei tietenkään ole musta/valkoinen joko/tai asia, tavoite kuitenkin määrittää hyvin pitkälle miten ja mitä harjoitellaan.

Joissain lajeissa, kuten aikidossa, koko kamppailun idea on häivytetty ja siirretty abstarkille tasolle. Tällöin vastustaja on “oma itse”, ts. laji on puhtaasti keskittynyt itsensä kehittämiseen (tästä varmasti monet aikidon harjoittajat ovat eri mieltä kanssani). Sama pätee myös taijiquaniin sekä yiquaniin silloin, kun niitä harjoitellaan puhtaasti terveysliikuntana ja keho-mieli harjoitusmuotona. Tämä siis ei ole mielestäni mitenkään huono asia, päinvastoin, nämä ovat erinomaisia menetelmiä, joista on valtavasti terveydellisiä ja sosiaalisia hyötyjä. Ongelmia syntyy, mikäli harjoittelija virheellisesti kuvittelee, että tällainen itsenä kehittämiseen suunnattu harjoittelu tuottaa automaattisesti myös kyvyn puolustaa itseään väkivaltaa vastaan (tämä tietysti saattaa jossain rajoitetussa määrin pitää paikkaansa, mutta samaa voisi sanoa monesta muustakin urheilu- ja liikuntalajista. Suurempi hyöty mielestäni on kuitenkin se, että harjoittelevan ihmisen ei-verbaalinen olemus ei niin helposti vedä puoleensä hyökkääjiä, sillä rikolliset etsivät aina heikkoa uhria). Suurelle osalle näiden lajien harjoittelijoille tämähän ei ole ongelma, sillä he eivät alunperin olleetkaan kovin kiinnostuneet kamppailulajiharjoittelusta. Sekä taijiquan että yiquan voivat olla täysin funktionaalisia ja tehokkaita itsesuojeluun sopivia lajeja, mutta silloin niitä täytyy harjoitella kuten mitä tahansa kamppailulajeja. Ts. itsensä kehittämiseen suunnatut harjoitusmenetelmät eivät tähän yksin riitä, vaan tarvitaan lisäksi funktionaalista kamppailukykyä kehittäviä harjoitusmenetelmiä.

Itse pidän, arvostan ja harjoittelen sekä kamppailu-urheilulajeja, perinteisiä kamppailulajeja että moderneja itsepuolustuslajeja. Mielestäni näissä kaikissa on paljon hyviä puolia. En ole vielä tähän mennessä tavannut yhtään kamppailulajia, joka olisi ollut “täydellinen” niin, että sillä ei olisi jotain opittavaa jonkun muun lajin harjoitus- tai kamppailumetodeista.

Kamppailu-urheilulajien eräs vahvuus on niihin sisäänrakennettu “elävä harjoittelu”. Niissä siis harjoitellaan lähes alusta alkaen “elävästi”, ei-yhteistyöhalukkaan harjoituskaverin kanssa. On aivan eri asia harjoitella jotain kamppailutekniikkaa jos harjoituskaveri on aina yhteistyöhaluinen, ts. hän antaa sinun tehdä itsellensä tekniikan verrattuna siihen, että hän pyrkii estämään aktiivisesti tekniikan tekemisen. Harjoituskaveri voi vastustaa tekniikkaa kevyemmin tai voimakkaammin, kilpailuissa 100%, salisparrissa vähemmän. Itse näen tässäkin oppimisprogression: ensin tekniikkaa harjoitellaan ilman vastusta, sitten vähitellen lisääntyvän vastuksen kanssa. Liian kevyt vastus johtaa ikävystymiseen, liian kova vastus ahdistuneisuuteen ja jäkittämiseen, kumpikaan ei ole optimaalista oppimisen kannalta. Tällainen harjoittelu on hyvin elävää ja opettaa luovaa tekniikoiden soveltamista sitten kun perusteet on riittävän hyvin hallussa. Kamppailu-urheiluharjoittelu kehittää myös monipuolisesti siinä tarvittavia fyysisiä ominaisuuksia. Yleisesti ottaen kamppailu-urheilijat ovat nuoria, nopeita ja voimakkaita. Ei ole sattumaa, että muutamia poikeuksia lukuunottamatta kamppailu-urheilun mestarit ovat n. 20-30 vuotiaita. Fyysiset ominaisuudet, joita kamppailu-urheilussa menestymiseen tarvitaan, heikkenevät iän myötä. jolloin et enää pärjää nuoremmille. Tällöin monet entiset huippu-urheilijat toteavat, etteivät enää pärjää huipulla ja lopettavat kamppailulajiharjoittelun ja alkavat golfaamaan. Eihän golfissa mitään vikaa ole, päinvastoin. Lähinnä tarkoitan sitä, että kamppailulajien harjoittelussa on sellaista syvyyttä, jota ei pysty yhden elämän aikana käymään läpi. Lisäksi kamppailulajiharjoitteluun liittyy läheisesti filosofinen ja henkinen ulottuvuus, joka yleensa alkaa avautumaan vasta siinä vaiheessa, kun on ehtinyt kertyä enemmän elämänkokemusta. Tästä lisää myöhemmin kirjoituksen lopussa.

Jos haluat harjoitella kamppailulajeja myös sen jälkeen kun et (enää) ole niin nuori, nopea ja voimakas, perinteiset kamppailulajit voivat olla hyvä valinta. Usein niissä käytetään sellaisia harjoitusmetodeja, jotka eivät perustu nopeuteen, reaktiokykyyn tai voimaan. Monet perinteiset kamppailulajit on myös kehitetty ajatuksella, että vastustaja on isompi ja vahvempi kuin itse, jolloin täytyy luottaa tekniikkaan ja taktiikkaan enemmän kuin fyysisin ominaisuuksin (jotka tosin aina ovat erittäin hyödyllisiä ja suuressa roolissa kamppailussa). Myös kokemuksella, taidolla ja taktiikalla on mahdollisuus kompensoida fyysisten kykyjen heikkenemistä. Lisäksi monissa perinteisissä kamppailulajeissa harjoitellaan aseiden kanssa, kuten erilaisilla kepeillä ja teräaseilla. Aseharjoittelulla on monia etuja. Ensinnäkin aseharjoittelu kehittää tarkempaa etäisyyden arviointikykyä kuin aseeton harjoittelu. Lisäksi kevyet aseet ovat hyvin nopeita ja niiden harjoittelu kehittää hyvin nopeaa reagointikykyä. Aseilla voi myöskin sparrata turvallisesti suojavarusteiden kanssa. Tämä on kaytännöllistä, sillä kun ikää on riittävästi, ei ole enää älykästä ottaa sparrissa nyrkkiä naamaan tai joutua heitettäväksi maahan. Koska aseissa on pienempi massa, niillä voidaan turvallisesti jatkaa otteluharjoittelua ja sen tuomaa hauskuutta ja hyötyä.

Modernit itsepuolustuslajit kuten krav maga, defendo, spear jne. ovat kehitetty puhtaasti itsepuolustilanteita varten moderniin kaupunkiympäristöön soveltuviksi. Nämä eivat ole varsinaisesti kamppailulajeja, vaan kokoelma suhteellisen nopeasti opittavia taitoja ja taktiikoita tiettyjä väkivaltatilanteita vastaan. Näiden etuna kamppailulajeihin on se, että mikäli tavoitteena on ainoastaan itsepuolustuskyky eikä mikään muu, nämä tarjoavat sitä tiiviissä paketissa ilman kulttuurin, perinteiden tai filosofian löpinöitä. Näiden lajien harjoitusmenetelmien vahvuus on mielesäni nk. scenarioharjoittelu. Se tarkoittaa harjoittelua, jossa pyritään mahdollisimman realistisesti simuloimaan erilaisia itsepuolustustilanteita. Tämä voi tarkoitaa sekä ympäristöä että tilanteen aiheuttamaa stressiä. Mitä realistisemmaksi harjoittelu aiotaan, sitä tärkeämpää on nostaa tilanteeseen kuuluvaa stressi- ja epämukavuustasoa.

Se, mikä yllättää useimmat perinteisten kamppailulajien sekä myös kamppailu-urheilulajien harjoittelijat, on todelliseen itsepuolustustilanteen yllätyksellisyys, kaoottisuus ja intensiteetti. Kamppailulajeja harjoittelua ja ottelua/kilpailua voisi verrata shakkiotteluun: pelataan taidolla tiettyjen sääntöjen puitteissa olivat ne sitten kilpailu- tai salin omia sääntöjä. Itsepuolustustilanne muistuttaa yleensä enemmänkin villieläinten tappelua. Se on raivokasta, ennalta-arvaamatonta, ei se pidä sisällään mitään tekniikoita ja se on hyvin agressiivista. Juurikin tämä tilanteen agressiivisuus saa useimmat kamppailulajien harjoittelijat pois tolaltaan. Tällöin aivot menevät primitiiviseen henkiinjäämismoodiin ja kaikki hienot kamppailulajitekniikat unohtuvat eikä niihin ole enää pääsyä.

No entä se itsepuolustus?

“Itsepuolustus” on käsitteenä hyvin vaikeasti määriteltävissä. Olisi ehkä parempi puhua itsesuojelusta, joka pitää sisällään myös fyysisen itsepuolustuksen aspektin. On muistettava, että Suomi on suhteellisen rauhallinen ja turvallinen maa ja suurin osa ihmisistä ei koskaan joudu suojelemaan itseään väkivallalta harjoittelivat he sitten jotain kamppailulajia tai eivät. Harvalle tuntemalleni pitkään kamppailulajeja harjoittavalle itsepuolustus on kovinkaan suuri motivaattori harjoittelulle. Käsittelen nyt kuitenkin aihetta lyhyesti.

Kamppailulajiharjoittelu voi auttaa itsepuolustustilanteessa tai sitten ei, aivan kuten hiihto, jalkapallo tai painonnosto. Se riippuu siitä, mitä ja miten harjoittelet ja mikä se mahdollinen itsepuolustustilanne on. Itsepuolustus millaista tilannetta vastaan? Sitäkö, että työkaverisi pikkujouluissa on juonut liikaa ja haluaa painia kanssasi? Sitäkö vastaan, että joku alkaa haastaa riitaa kanssasi baarissa? Sitäkö vastaan, että kun olet kävelyllä lapsesi, puolisosi ja vanhan äitisi kanssa kuulet kirkumista ja kun käännät päätäsi näet maassa makaavia verisiä ihmisiä, ja henkilön joka ryntää perhettäsi kohti iso verinen veitsi kädessä? Nämä ovat kaikki hyvin erilaisia tilanteita, jotka vaativat hyvin erilaisia taitoja ja kykyjä. Vai itsesuojelu maailman suurinta tappajaa, sydän- ja verisuonitauteja vastaan? Itsesuojelu yksinäisyyttä, masentuneisuutta vai stressiä vastaan? Mistä puhutaan kun puhutaan itsepuolustuksesta tai itsesuojelusta?

Lyhyesti oma henkilökohtainen näkemykseni itsesuojelusta on seuraavanlainen. Itsesuojelukehät suurimmasta pienimpään: 1. uloin kehä: pyri elämään elämäsi niin, että et joudu fyysiseen itsepuolustustilanteeseen. Toivottavasti sinulla on hyvä onni/karma, eikä kukaan halua vahingoittaa sinua. Kohtele itseäsi, kanssaihmisiä ja luontoa kunnioittavasti. 2. Pidä hyvä tilannetaju: ole tietoinen ympäristöstäsi. Jos vaistosi sanoo sinulle että lähde/juokse pois, kuuntele sitä, älä jää arvailemaan. 3. Jos joku hakee konfliktia kanssasi, käytä “puhejudoa” ts. verbaalista ja non-verbaalista kommunikaatiota tilanteen rauhoittamiseksi. Lähde tilanteesta pois jos pääset, jos et pääse, pyydä/huuda apua. 4. Jos mikään muu ei auta ja päällesi hyökätään, puolusta itseäsi raivokkaasti kuin villieläin kunnes pääset pakenemaan. “It’s not size of a dog in a fight, it’s size of a fight in a dog”. Ylläoleva ei tietenkään päde aina ja kaikissa tilanteissa. Jos olet esimerkiksi poliisi, vartija, järjestysmies yms., et voi lähteä tilanteesta karkuun. Et myöskään voi lähteä karkuun, jos suojelet vaikkapa omia perheenjäseniä tai olet suljetussa tilassa (lentokoneessa yms.). Ei ole olemassa absoluuttisia sääntöjä, kaikki on suhteellista ja riippuu kontekstista. Myös Suomen laki itsepuolustuksesta on syytä ottaa huomioon.

Ja jos palataan takaisin itsesuojeluun, tärkeämpää kuin itsepuolustus teoreettista uhkaa vastaan on pitää huolta terveydestään hyvällä ruokavaliolla, liikunnalla, unella, sosiaalisilla suhteilla yms. Myös näihin kamppailulaji elämäntavasta voi olla paljon hyötyä.