Sivu on työn alla oleva keskeneräinen blogiomainen kirjoitus. Päivitän sitä pikku hiljaa, jonka takia kappaleet eivät ole järjestyksessä ja mukana on asioiden toistoa.
Kamppailulajiharjoittelu on mielestäni erittäin hauskaa, luovaa ja kehittävää puuhaa ja siksipä olen harjoitellut lukuisia kamppailulajeja yli 45 vuoden ajan sekä opettanut niitä lähes yhtä kauan. Tällä sivulla esitän joitain ajatuksiani kamppailulajeista. Sivu on tarkoitettu ennen kaikkea kamppailulajeista kiinnostuneille oppilailleni, mutta muutkin saattavat kokea sisällön kiinnostavaksi.
Nykyään opetan yiquania, taijiquania (kuten myös qigongia ja meditaatiota) ennen kaikkea fyysisen ja henkisen terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi. Kuitenkin sekä yiquan että taijiquan ovat alunperin kamppailulajeja ja tämän sivun sisältö liittyy myös näiden lajien kamppailupuoleen, kuten myös kamppailulajeihin yleisemmin ja laajemmin..
Erilaisia kamppailulajeja on maailmassa vähintään satoja ja jos lasketaan mukaan erilaiset tyylisuunnat niin määrä lasketaan tuhansissa. Kamppailulajit ovat alunperin syntyneet tarpeesta säilyä hengissä vihamielisessä ympäristössä. Nykyään kuitenkin kamppailulajit voivat olla hauska harrastus, joka on kehittävä liikuntamuoto, tapa ylläpitää psyykkistä ja fyysistä terveyttä, sosiaalisen kanssakäymisen muoto, sekä syvällinen tutkimusmatka itseen ja ympäröivään maailmaan.
Hyvin karkeilla vedoilla piirrettyä kamppailulajien historiaa lyhyesti
Kamppailulajit ovat muuntautuneen aikojen kuluessa sotataidoista itsepuolustustaidoiksi ja edelleen harrastukseksi.
Eri kamppailulajit ovat syntyneet hyvin erilaisissa ympäristöissä, erilaisissa kultuureissa ja eri aikakausina. Tämä näkyy hyvin selvästi eri kamppailulajien harjoittelutavoissa ja niiden päämäärissä. Tämä on mielestäni tärkeä ymmärtää, jotta voi ymmärtää jonkun kamppailulajin perinteitä, tekniikoita, taktiikoita ja harjoitusmenetelmiä.
Kamppailulajit ovat alunperin olleet sotataitoja. Kamppailulajit ovat ollet osa järjestäytynyttä sodankäyntiä, siis sotilaiden ja sotureiden taitoja. Muinaisina aikoina kyseessä on ollut taistelu elämästä ja kuolemasta, ei urheilusta tai harrastuksesta. Jotkut vanhat kamppailulajit ovat kehittyneet heimokulttuureissa, joissa eri heimot tai ryhmät kävivät sotaa keskenään. Tällöin kyseessä oli kylä – kylää vastaan sotiminen, joissa eturiviin laitettiin vahvimmat miehet, heidän taakseen nuoret ja vanhat miehet ja heidän taakseen naiset ja lapset. Panokset oli maksimaaliset: tappio merkitsi kylän tuhoa. Näiden vanhojen kamppailulajien mentaliteetti ja menetelmät heijastavat tätä taistelua elämästä ja kuolemasta.
Yksi suurimmista murroksista kamppailulajien historiassa oli tuliaseiden yleistyminen. Ennen tuliaseiden aikakautta sodissa ja taisteluissa käytettiin mm. keihäitä ja miekkoja, ja monien vanhojen kamppailutaitojen juuret juontavat näistä ajoista. Näitä vanhoja aseellisia taistelutaito harjoitetaan edelleen tänä päivänä, vaikka tietysti niiden funktionaalinen hyöty on rajallinen, harva kantaa nykyään mukanaan keihästä tai miekkaa.
Tuliaseiden yleistyminen johti siihen, että sotataidolliset kamppailulajit tulivat vanhanaikaisiksi ja ne jäivät pitkälti unohduksiin tai muuttivat muotoaan. Nykyään satoja vuosia vanhoja, jo kuolleita kamppailulajeja herätellään kuitenkin henkiin vanhoja sotataitoja käsittelevien kirjojen avulla, kuten HEMA (Historical European Martial Arts). Kamppailulajit muuntuivat yhteiskunnan mukana ja saivat uusia muotoja, ne muuttivat muotoaan sotataidoista siviili-iltsepuolustustaidoiksi. Yleisesti ottaen monissa kulttuureissa myös kaupungistuminen johti siihen, että aseiden kuten miekkojen kantaminen kaupungeissa oli kielletty. Samalla kun laki ja järjestys yhteiskunnissa lisääntyi, tarve itsepuolustukselle väheni. Tässä vaiheessa monet kamppailulajit kehittyivät itsepuolustustaidoista urheilumuodoiksi ja/tai harrastukseksi. Esimerkiksi jotkut lajit kehittivät aseellisen taistelutaidon pohjalta aseettoman kamppailulajin, joka oli sovelias sen hetkiseen kulttuurin, jossa siviilit eivät voi kantaa aseita mukanaan. Näistä yksi esimerkki on kiinalainen kamppailulaji xingyiquan, joka on kehitetty sotilaskäyttöön tarkoitettujen keihästaitojen pohjalta. Tässä lajissa esim. iskut suoritetaan pitkälti samalla kehomekaniikalla kuin keihäällä iskettäessä.
Kontekstin ymmärtäminen on avainasemassa eri kamppailulajien ymmärtämiseen
Kamppailulajit ympäri maailmaa ovat kehittyneet erilaisten kulttuuristen ja yhteiskunnallisten tarpeiden pohjalta, ja ne eroavat toisistaan niin liikkeidensä, tavoitteidensa kuin opetuksensa suhteen. Tarkastelemalla kunkin lajin syntykontekstia, voimme ymmärtää paremmin, miksi niissä painotetaan tiettyjä tekniikoita ja strategioita, sekä miten nämä lajien erityispiirteet ovat yhteydessä niiden alkuperäiseen tarkoitukseen. Kamppailulajeja ei siis voi irrottaa niiden synnyinympäristöstä, ja niiden opetuksissa ja taktiikoissa heijastuu ymmärrys siitä, miten ihmiset ovat historiallisesti puolustaneet itseään ja selviytyneet konflikteista. Kamppailulajeja on käytetty monenlaisiin tarkoituksiin: siviili-itsepuolustukseen, oman heimon puolustamiseen, sotilaskoulutukseen, kaksintaisteluun, urheiluun, viranomaiskäyttöön, rikolliseen toimintaan tai elannon hankkimiseen, kuten esimerkiksi Kiinassa Qing-dynastian aikana henkivartijoina, karavaani vartijoina tai sotilaallisina komentajina.
Lajien taktiikat, tekniikat ja luonne ovat hyvin erilaisia, jos verrataan vaikkapa kaksintaisteluun kehitettyä laji ja jengi-vastaan-jengiä katutappeluun kehitettyä lajia toisiinsa. Laji, joka on suunniteltu henkivartijoiden käytettäväksi, on erilainen kuin siviili-itsepuolustukseen suunnittelu laji. Taistelu panssaroitua vastustajaa vastaan on erilaista kuin pelkissä vaatteissa olevaa vastaan. Lajia, jossa oletuksena on, että vastustaja on aseeton verrattuna oletukseen, että vastustaja on aina aseistautunut, on erilainen. Esimerkiksi kali ja silat on suunniteltu ympäristöön, joissa on todennäköistä, että vastustajalla on (terä)ase. Siksipä niiden harjoittelussa painotetaan kykyä hallita vastustajan aseita tai estää niiden käyttö. Vanhassa japanilaisessa ju-jutsussa usein ensimmäinen asia on kontrolloida vastustaja miekkakäsi, jotta tämä ei kykene vetämään miekkaa tupesta. Jne.
Ympäristön vaikutus
Jotkut kamppailulajit ovat kehittyneet ympäristössä, jossa asunnot ovat rakennettu veden päällä oleville rakennelmille. Tällöin keskeistä on saada vastustaja pois tasapainosta ja tönäistä hänet laiturilta alas veteen. Toiset kamppailulajit ovat syntyneet ahtailla täyteen rakennetuilla kujilla, toiset taas tasankomailla. Maasto on yleensä ollut liukas kuten mutainen sademetsä tai pohjoinen talvi taikka epätasainen kuten metsässä tai mukulakivetyksellä kaupungissa. Siis täysin erilainen kuin moderni tasainen ja kuiva kamppailulajisali. Tästä syystä vanhojen kamppailulajien jalkatyö on hyvin erilainen kuin nykyinen kamppailu-urheilu jalkatyö, jossa voi hyppiä vapaasti ja nopeasti. Esimerkiksi indonesialaisessa Pentjak Silat-kamppailulajissa on todella oudon näköisiä kamppailuasentoja, jossa kamppailija pudottautuu lähes istuvaan asentoon jalkojensa päälle. Tämä näyttää ensikatsomiselta naurettavalta, varsinkin jos kokeilet sitä omalla harjoitussalillasi, jossa on kuiva, tasainen lattia ja hyvä valaistus. Miksi ihmeessä kukaan menisi vapaaehtoisesti tällaiseen vaikeaan asentoon, josta on hidasta liikkua? Asia selkenee, kun ymmärrät, että laji on syntynyt kaakkois-aasian sademetsäalueella, jossa rankkasateet tekevät maastosta mutavelliä, jossa et voi liikkua ketterästi kuten nyrkkeilijä kehässä, ja jossa liukastut ja kaadut maahan hyvin helposti. Kamppilulaji siis heijastaa sitä ympäristöä ja kulttuuria jossa kyseinen laji on syntynyt. Jos kaatuminen maahan on todennäköistä, on järkevää opetella kamppailemaan myös valmiiksi läheisessä kontaktissa maahan. (Sivuhuomautus: no miksi sitten ei tehdä niin, kuten nykyisin hyvin suositussa ja vapaaotteluhäkissä tehonsa osoittaneessa brasilialaisessa jujutsussa tehdään eli mennään maahan ja vedetään vastustaja jalkojenväliin omaan guardiin ja jatketaan kamppailua siellä? Todennäköinen syy on se, että kaakkois-aasialaisissa kamppailulajeissa oletetaan, että vastustajia on useita ja/tai kamppailussa on teräaseita mukana. Tällöin “pulling the guard” ei ole kovin hyvä idea).
Ammatin vaikutus
Ympäristön lisäksi myös ihmisen ammatti ja yhteiskuntaluokka vaikutti kamppailulajiin. Maataloudesta elontonsa saaneilla ihmisillä oli raskaan fyysisen työn karaisema keho (siis hyvin erilainen kuin tämän päivän toimistotyöntekijöillä!). Esim. jos käytit joka päivä tuntikausia maan kuokkimiseen, on luonnollista käyttää kehoaan ja oppia lyömään aseilla tai ilman käyttäen kuokkimisen liikemekanismia. Jos kyykit riisipellolla koko päivän, jalkasi kehittyvät hyvin vahvoiksi ja kykenet olemaan matalissa asennoissa pitkiä aikoja. Jos taas nostat vettä kaivosta tuntikausia joka päivä (kuten jotkut tekivät ennen vinssejä), opit tietynlaisen kehomekaniikan käytön, jota voidaan hyödyntää kamppailulajissa. Sama pätee myös muihin ammatteihin kuten kalastajiin, metsästäjiin ja merimiehiin yms. Esim. potkuja painottava ranskalainen savate (nimi tarkoittaa kenkää) on alun perin syntynyt merimiesten keskuudessa. Merenkäynti heiluttaa laivaa, joten käsiä tarvitaan laidoista ja köysistä kiinnipitelemiseen tasapainon takia, jolloin vain jalat olivat vapaana hyökkäämiseen ja puolustautumiseen. Ammattisotilailla tietenkin oli taas omat tapansa harjoitella, samoin kuin rikollisjärjestöillä ja yläluokkaisilla aristokraateilla. Yläluokkaisilla oli aikaa harjoitella ja varaa palkata itselleen ja perheelleen oma kamppailulaji opettaja. Usein yläluokkaiseen kamppailukulttuuriin kuului se, että kamppailun piti olla tehokkuuden lisäksi myös kaunista ja omalle arvolleen sopivaa. Esimerkiksi mutaisessa maassa painiskelu ei ollut tällaista, koska silloin myös hienot vaatteet likaantuisivat. Tämä ajatus heijastuu näiden kamppailulajien tekniikkavalikoimaan.
Kontekstin vaikutus tekniikkaan ja taktiikkaan
On siis tärkeä ymmärtää, että kamppailulajeissa konteksti määrittää sen, mikä on tehokasta ja järkevää harjoittelua, taktiikkaa ja tekniikkaa. Tämä koskee myös kamppailun sääntöjä, oli nitä paljon tai ei ollenkaan. Jos haluaa pärjätä judossa, on harjoiteltava kuin judoka. Esim. vapaapainissa yleinen tekniikka jalkoihin syökyminen on judossa kielletty ja johtaa pisteiden menetykseen ja/tai hylkäämiseen ja ottelun häviämiseen. Vaikka jalkoihin syöksy on hyvä ja voimakas tekniikka lähikamppailussa (grappling), judossa sen harjoittelu on turhaa ja jopa haitallista. Nyrkkeilyssä käytetään nyrkkeilyhanskoja, ja siinä on tietyt säännöt ja pistelaskutapa. Nyrkkeilyssä tiedetään kymmenien vuosien kokemuksesta hyvinkin selvästi mitkä harjoitusmenetelmät tuottavat hyviä tuloksia, jolloin niitä käytetään jotta menestytään. Jos taas haluat kilpailla vapaaottelussa, sinun on pakko hallita pystyottelu, paini sekä matto-ottelu tai sinun käy ottelussa huonosti.
Useimmat vanhat nk. perinteiset kamppailulajit eivät menesty kamppailu-urheilukontekstissa. Tämä on yllä kuvatusta syystä hyvin ymmärettävää. Se, mikä on toimivaa taistelukentällä satojen sotilaiden muodostelmassa, ei toimi vapaaotteluhäkissä kovin hyvin. Jotkut kuitenkin tekevät väärän johtopäätöksen siitä, että perinteiset lajit “eivät toimi”. Kyse on enemmän siitä, mikä on se konteksti, jossa jokin kamppailulaji “toimii” tai “ei toimi”. On hyvä myös ymmärtää, että jotkut perinteisistä kamppailulajeista eivät ole tarkoitettu taisteluun muita taitavia kamppailulajiharjoittelijoita vastaan, vaan katurikollisia vastaan. Tällöin tavoitteena ei ole kehittää kykyä kilpailunomaiseen, useita minuutteja kestävään kamppailuun, vaan tavoitteena on lopettaa fyysinen konflikti mahdollisimman nopeasti ja päästä pakoon.
Kamppailu-urheilun ja perinteisen lajien harjoittelun eroista
Yksi ongelma (varsinkin kamppailu-urheilijoita vastaan) on se, että monissa perinteisissä lajeissa nykyään ei tehdä lainkaan otteluharjoittelua, sparria. Vain elävä harjoittelu ei-yhteistyöhaluista (harjoitus)vastustajaa vastaan tuottaa funktionaalisen kamppailukyvyn. Mikään määrä erilaisia ennalta määriteltyjä kamppailuharjoitteita ei voi korvata elävää harjoittelua. Lisäksi on huomattava, että useimmat perinteiset lajit eivät ole urheilu- tai kaksintaistelulajeja, vaan siviili-itsepuolus- tai sotataitolajeja. Tällöin oletus siitä, miten vastustaja(t) hyökkää, on hyvin erilainen kuin kaksintaistelukontekstissa. Näissä oletus on se, että vastustaja hyökkään nk. “tosissaan”, ts. hyökkää täydellä voimalla tarkoituksenaan tappaa tai tyrmätä yhdellä lyönnillä (englanniksi “commited attack”, en keksi tälle hyvää suomenkielistä vastinetta). Kamppailu-urheilussa ja kaksintaistelussa sen sijaan aivan olennainen osa on vastustajan hämääminen sekä (“non-commited” hyökkäykset), siis hyökkäykset, joiden riski itselle on hyvin pieni, kuten nyrkkeilyn jabi. “Perinteiset vastaan kamppailu-urheilijat” otteluja katsoessa näyttää siltä, että monet perinteisten lajien harjoittelijat eivät olet tähän tottuneet eivätkä pysty näitä käsittelemään. Lisäksi kamppailu-urheilija t ovat yleensä paremmassa fyysisessä kunnossa kuin perinteisten lajien harjoittelijat.
Jigoro Kano kehitti judon vanhojen jujutsu koulukuntien pohjalta. Tällöin hän muutti monia perinteisiä jujutsun harjoitusmenetelmiä sekä kehitti uusia. Hän mm. poisti judosta liian vaaralliseksi katsomansa tekniikat (kuten silmiin hyökkäykset yms.), jotka estivät turvallisen randori (ottelu) harjoittelun. Tämän johdosta Kanon judokat ottelivat harjoituksissa paljon ja saivat siitä kokemusta samalla kun heidän fyysinen kuntonsa kasvoi. Jossain vaiheessa vanhat jujutsu koulukunnat haastoivat Kanon koulun kilpailuun. Säännöt sovittiin sellaisiksi, että jujutsukat saivat käyttää mitä tahansa judossa kiellettyjä tekniikoita. Kilpailun tulos: judokat voittivat jokaisen ottelun. Judokat olivat ylivertaisessa fyysisessä kunnossa sekä heillä oli valtavasti enemmän ottelukokemusta ei-yhteistyöhaluista vastustajaa vastaa.
Kamppailulajien nykymerkitys
Kamppailulajeja harjoitellaan nykyään yleensä harrastuksena. Harrastuksella tarkoitetaan säännöllistä toimintaa tai tekemistä, jota ihminen harjoittaa vapaa-ajallaan omaksi ilokseen, virkistyksekseen tai kehittääkseen itseään. Harrastuksen tavoitteena ei yleensä ole taloudellinen hyöty tai käytännön funktio, vaan se tarjoaa mielihyvää, oppimismahdollisuuksia tai sosiaalista kanssakäymistä. Kamppailulajit tuottavat siis harrastajalleen monia fyysisiä ja psyykkisiä hyötyjä eikä niiden harrastaminen siis edellytä kilpailutoimintaa. Kamppailulajit ovat edelleen voimakas työkalu itsensä kehittämiseen. Ne eivät ole pelkästään fyysisiä taitoja, vaan ne voivat toimia myös syvällisenä itsetutkiskelun välineenä, jossa voi oppia paljon omista reaktioistaan ja rajoistaan. Lisäksi ne tarjoavat mahdollisuuden kehittyä luovasti ja monipuolisesti, sekä parantaa omaa hyvinvointiaan kokonaisvaltaisesti.
Tähän täytyy todeta, että se, miten kamppailulajeja harjoitellaan vaihtelee hyvin suuresti. Jos ajatellaan niiden vaikutusta terveyteen on pakko sanoa, että aina niiden harjoittelu ei ole terveellistä. Itse olen loukkaantunut vakavasti kamppailulajiharjoittelussa nuoruudessani ja kärsin niistä vammoista koko loppuelämäni. Siksi kun itse opetan ja harjoittelen kamppailulajeja laitan aina harjoittelun terveellisyyden ja turvallisuuden “realismin” edelle. Mitä “realistisempaa” harjoittelu on, sitä vähemmän turvallista ja terveellistä. Mitä tervellisempää ja turvallisempaa harjoittelu on, sitä vähemmän “realistista”. Sinun täytyy tehdä valinta omien arvojen ja tavoitteiden pohjalta kuinka harjoittelet.
Harrastelija vai ammattilainen
Useimmille kamppailulajin harjoittelu on harrastus, jolloin on hyödyllistä asettaa omat tavoitteet realistisiksi. Muinaiset (ja nykyiset) kamppailulajien mestarit olivat/ovat yleensä ammattilaisia, jotka harjoittelevat 4-8 tuntia joka päivä vuodesta toiseen, satoi tai paistoi. Tämä on hyvin erilaista kuin tyypillinen harrastaja, joka käy salilla ehkä pari kertaa viikossa muutaman tunnin ajan kun muilta elämän velvollisuuksiltaan ehtii. Nykypäivänä internet videot luovat hyvinkin valheellista kuvaa siitä, mikä on tavoiteltava taitotaso harrastelijalle. Internetissä yleensä näet pääasiassa taitavasti editoituja videoita huippusuorituksista. Et näe sitä vuosikausien kovaa työtä täynnä epäonnistumisia, jotka mahdollistavat huippusuoritukset. Amatöörit lajissa kuin lajissa (tämä siis ei koske pelkästään kamppailulajeja) tekevät suuren virheen, kun yrittävät harjoitella samalla tavalla kuin ammattilaiset. Tämä ei yleensä johda taidon kehittymiseen vaan loukkaantumisiin ja turhautumiseen. Tuttu juttu vaikkapa keski-ikäisestä rapakuntoisesta henkilöstä, joka päättää aloittaa juoksuharjoittelun ja asettaa samatien päämääräksi juosta maratoni vuoden kuluttua. Yleensä tämä päättyy onnettomasti, vaikka iltapäivälehdet tietysti mielellään kirjoittavat jostain poikkeusyksilöstä, joka tähän kykeni. Kaikki rakastavat inspiroivia sankaritarinoita, ja niille on tietysti oma paikkansa.
Tietoinen harjoittelu
Ihmisen luonto tuppaa olemaan sellainen, että kukaan ei halua tehdä niitä tärkeitä perusharjoituksia, jotka luovat pohjan ja mahdollistavat oppimisen ja kehittymisen. Soittamisessa sormiharjoitukset ovat tylsiä, mutta ilman niitä ei voi soittaa taitavasti. Tieteessä tämä harjoittelutyyppi tunnetaan nimella “deliberate practice” eli tietoinen/suunnitelmallinen harjoittelu. Tämä tarkoittaa harjoittelua, joka on suunnitelmallista, tavoitteellista ja keskittyy erityisesti heikkojen kohtien parantamiseen jatkuvan palautteen avulla. Toisin kuin pelkkä toistaminen tai rutiinimainen harjoittelu, tietoinen harjoittelu sisältää aktiivisen keskittymisen ja pyrkimyksen taitojen kehittämiseen. Usein tämä vaihe halutaan hypätä yli ja päästä suoraan siihen vaiheeseen, jossa kypsä hedelmä voidaan poimia puusta ja syödä se. Perinteisissä kamppailulajeissa monet harjoitukset, jotka ensivilkaisulla näyttävät typeriltä, ovat pohjimmiltaan juuri tällaista tietoista harjoittelua, jotka kehittävät jotain kamppailussa tarvittavaa keskeistä ominaisuutta. Käytän tässä taas esimerkkinä yiquanin zhan zhuang’ia eli seisomisharjoituksia, jotka kehittävät mm. kykyä käyttää kehoa yhtenä kokonaisuutena.
Kamppailu-urheilun ja perinteisten kamppailulajien eroista
Tänä päivänä on olemassa lukuista joukko suosittuja kamppailu-urheilulajeja, kuten judo, painin eri muodot, nyrkkeily, potku- ja thainyrkkeilu, brasilialainen jujutsu, vapaa-ottelu jne. Näissä kaikissa on selkeät säännön mikä on sallittua ja mikä on kiellettyä ja mikä on ottelun tavoite ja miten se saavutetaan. Käsitteellä “perinteiset lajit” ei viitata jonkun kamppailulajin ikään, sillä monet niistä ovat eivät ole kovin vanhoja, esim. monet lajit ovat syntyneet toisen maailmansodan jälkeen. Tähän ryhmään kuuluvat lajit edustavat jotain tiettyä harjoitteluperinnettä, jota harjoittelussa seurataan ja opetetaan uusille oppilaille. Ne ovat ovat osa kansallista tai alueellista kulttuuria jossa ne on kehitetty, ja usein niihin liittyy sen kulttuurin filosofisia tai uskonnollisia elementtejä. Perinteisiin kamppailulajeihin kuuluu voimakkaasti sisäinen kurinalaisuus sekä opettajan ja kanssaharjoittelijoiden kunnioitus. Tämä on hyvin erilaista kuin esim. nykyaikaisessa vapaaottelussa, jossa uhoaminen ja vastustajan pilkkaaminen on yleistynyt rahapalkintojen myötä.
Salatut tekniikat
Perinteisiin lajeihin liittyi usein myös kamppailutekniikoiden ja menetelmien salaaminen. Aikaisemmin oma kamppailutaito oli elämän tai kuoleman kysymys ja sen tekniikoihin ja taktiikoihin suhtauduttiin kuin nykyään sotilassalaisuuksiin. Omaa osaamista ei haluttu paljastaa ulkopuolisille, sillä tällöin menetetään yllätysetu ja omaa toimintaa voidaan käyttää itseä vastaan. Perinteiset kamppailulajit pysyivätkin yleensä perheen, suvun tai klaanin piirissä eikä niitä opetettu ulkopuolisille. Se, mitä tehdään kun läsnä on ulkopuolisia on eri asia mitä tehdään suljettujen ovien takana. Tähan viittaa myös kiinalainen sana tudi, “ovesta sisään astunut” eli sisäpiirin oppilas, jolle opetetaan todellinen taito. Tämä asenne on edelleen olemassa monissa perinteisissä kamppailulajeissa. Joskus kamppailulajille tärkeitä asioita ei saanut kirjoittaa ylös, vaan ainoastaan siirtää suullisena perintönä mestarilta oppilaalle. Tai jos jotain kirjoitettiin, se jätettiin tahallisesti niin kryptiseksi, että sitä ei voi ymmärtää ilman suullista selitystä, “koodiavainta”. Näin oli myös euroopassa ennen tuliaseiden keksimistä kun katsotaan joitakin vanhoja kamppailumanuaaleja. Oli myös olemassa tahallaan väärin opettamisen perinne: jos jotakuta epäluotettavana pidettyä oli pakko jostain syystä opettaa, opetettiin tahallaan väärin. Tai opetettiin jotain perusharjoituksia, mutta ei opetettu niiden todellista merkitystä ja käyttöä.
Elävä harjoittelu, “Alive training”
Kamppailu-urheilulajien eräs vahvuus on niihin sisäänrakennettu “elävä harjoittelu”. Niissä siis harjoitellaan lähes alusta alkaen “elävästi”, ei-yhteistyöhalukkaan harjoituskaverin kanssa. On aivan eri asia harjoitella jotain kamppailutekniikkaa jos harjoituskaveri on aina yhteistyöhaluinen, ts. hän antaa sinun tehdä itsellensä tekniikan verrattuna siihen, että hän pyrkii estämään aktiivisesti tekniikan tekemisen. Harjoituskaveri voi vastustaa tekniikkaa kevyemmin tai voimakkaammin, kilpailuissa 100%, salisparrissa vähemmän. Itse näen tässäkin oppimisprogression: ensin tekniikkaa harjoitellaan ilman vastusta, sitten vähitellen lisääntyvän vastuksen kanssa. Liian kevyt vastus johtaa ikävystymiseen, liian kova vastus ahdistuneisuuteen ja jäkittämiseen, kumpikaan ei ole optimaalista oppimisen kannalta. Tällainen harjoittelu on hyvin elävää ja opettaa luovaa tekniikoiden soveltamista sitten kun perusteet on riittävän hyvin hallussa.
Harjoittelun motivaatiosta
Kamppailu-urheiluharjoittelu kehittää myös monipuolisesti siinä tarvittavia fyysisiä ominaisuuksia. Yleisesti ottaen kamppailu-urheilijat ovat nuoria, nopeita ja voimakkaita. Ei ole sattumaa, että muutamia poikeuksia lukuunottamatta kamppailu-urheilun mestarit ovat n. 20-30 vuotiaita. Fyysiset ominaisuudet, joita kamppailu-urheilussa menestymiseen tarvitaan, heikkenevät iän myötä. jolloin et enää pärjää nuoremmille. Tällöin monet entiset huippu-urheilijat toteavat, etteivät enää pärjää huipulla ja lopettavat kamppailulajiharjoittelun ja alkavat golfaamaan. Eihän golfissa mitään vikaa ole, päinvastoin. Monet tällaiset ihmiset ovat myös hyvin kilpailullisia ja he haluavat voittaa. Jos voittaminen ei enää ole mahdollista, motivaatio harjoitteluun loppuu. Itselläni motivaatio on taas oppiminen, hauskuus ja luovuus. Kamppailulajien harjoittelussa on sellaista syvyyttä, jota ei pysty yhden elämän aikana käymään läpi. Lähes joka päivä kun harjoittelen, huomaan ja opin jonkin uuden asian, jota en ollut oivaltanut aiemmin. Tämä tuottaa minulle suurta tyydytystä ja myös ihmetystä siitä, kuinka syvällisiä ja nerokkaita nämä taidot ovat. Lisäksi kamppailulajiharjoitteluun liittyy läheisesti filosofinen ja henkinen ulottuvuus, joka yleensa alkaa avautumaan vasta siinä vaiheessa, kun on ehtinyt kertyä riittävästi sekä harjoittelu- että elämänkokemusta. Tästä lisää myöhemmin kirjoituksen lopussa.
Perinteisiä kamppailulajeja voi harjoitella koko elämän
Jos haluat harjoitella kamppailulajeja myös sen jälkeen kun et (enää) ole niin nuori, nopea ja voimakas, perinteiset kamppailulajit voivat olla hyvä valinta. Usein niissä käytetään sellaisia harjoitusmetodeja, jotka eivät perustu nopeuteen, reaktiokykyyn tai voimaan vaan kehon massan-, painopisteen-, vipuvarsien- ja kulmien yms. taitavaan käyttöön. Monet perinteiset kamppailulajit ovat kehitetty ajatuksella, että vastustaja on isompi ja vahvempi kuin itse, jolloin täytyy luottaa tekniikkaan ja taktiikkaan enemmän kuin fyysisiin ominaisuuksin. Jos kilpailet kamppailu-urheilulajeissa, joissa yleensä on painoluokat, vastustajasi on aina samankokoinen ja suurinpiirtein saman kokemuksen omaava kuin sinä itse. Tosin kamppailun yksi realiteetti on, että koko ja voima ovat hyvin merkitseviä. Vaikka kamppailulajien ideaali onkin se, että pienempi ja heikompi voi voittaa isomman ja vahvemman olemalla taitavampi, todellisuudessa iso yleensä voittaa pienemmän jos koko- ja voimaero on riittävän suuri.
Lisäksi monissa perinteisissä kamppailulajeissa harjoitellaan aseiden kanssa, kuten erilaisilla kepeillä ja teräaseilla. Aseharjoittelulla on monia etuja. Ensinnäkin aseharjoittelu kehittää tarkempaa etäisyyden arviointikykyä kuin aseeton harjoittelu. Lisäksi kevyet aseet ovat hyvin nopeita ja niiden harjoittelu kehittää hyvin nopeaa reagointikykyä. Aseilla voi myöskin otella turvallisesti suojavarusteiden kanssa. Tämä on kaytännöllistä, sillä kun ikää on riittävästi, ei ole enää älykästä ottaa ottelussa nyrkkiä naamaan tai joutua heitettäväksi maahan. Koska aseissa on pienempi massa, niillä voidaan turvallisesti jatkaa otteluharjoittelua ja sen tuomaa hauskuutta sekä kognitiivista ja fyysistä hyötyä.
Kaksi erilaista harjoittelun fokusta: itsensä kehittäminen vai itsesuojelu
Yksi mielekäs tapa ajatella kamppailulajiharjoittelun tavoitteita on jakaa ne ihmisenä kasvamiseen/itsensä kehittämiseen (self perfection) ja itsesuojeluun (self preservation). Kampailulajit ovat hyvä tie itsensä kehittämiseen fyysisenä, mentaalisena, emotionaalisena, sosiaalisena ja filosofisena olentona, sillä törmäät väkisinkin näihin ulottuvuuksiin jos harjoittelusi ulottuu tarpeeksi syvälle. Itselleni ihmisenä kasvamisen aspekti on keskeinen osa harjoittelua, kuten se on monille tuntemilleni pitkän linjan kamppailulaji harjoittajille. Vaikka itsesuojelu tai taisteleminen on yleensä tärkeä syy kamppailulajien harjoittelun aloittamiseen, tämä aspekti yksin ei riitä motivaatioksi jatkaa harjoittelua vuosikymmeniä. Miksi tuhlata kallisarvoista aikaa elämästä vuosikausien kurinalaiseen harjoitteluun jos ainoa tavoite on harjoitella jotain epätodennäköistä itsepuolustustilannetta varten, joka ei hyvällä onnella koskaan toteudu? Yiquan opettajani mestari Zhang Changwang sanoo nykyään, että kamppailuaspekti käsittää vain 5% yiquanin syvyydestä. Tämä siitä huolimatta, että nuoruudessaan hänen harjoittelunsa oli fokusoitunut nimenomaan realistiseen kamppailuun säännöillä tai ilman sääntöjä Pekingin kamppailulaji piireissä ja kaduilla. Kuten eräs opettajistani sanoi, yleensä kamppailulaji harjoittelijan täytyy “get fighting out of your system” tavalla tai toisella ennen kuin syvällisempi harjoittelu voi alkaa.
Kamppailulajien kategoriat
Kamppailulajit voidaan ryhmitellä monin eri tavoin. Eräs hyödyllisimmistä tavoista on mielestäni karate opettaja Ian Abernethyn “The Martial Map”. Seuraavassa lainaan hänen ideaansa kolmesta kategoriasta: 1. itsesuojelu 2. kamppailulajit 3. taisteleminen sekä näiden kolmen eri yhdistelmät. Lyhyesti: kamppailulajiin liittyy tietty perinne kuinka ja mitä harjoitellaan sekä historiallinen ja kultturillinen viitekehys, usein myös moraaliset, sosiaaliset ja filosofiset ulottuvuudet. Tavoite on taidon oppiminen. Taisteleminen liittyy usein sosiaalisen hierarkiaan ja dominanssiin, erityisesti miehillä. Se on suostumuksellista väkivaltaa tai kamppailua. Suostumuksellinen kamppailu on siis sitä, jossa kaikki osapuolet haluavat kamppailla keskenään. Tämä pitää sisällään sekä kaikki modernin kamppailu-urheilulajit, sekä kaksintaistelut (kunnian, maineen yms. vuoksi) että katutappelut. Taistelemiseen ei siis tarvita mitään kamppailulaji harjoittelua ja monet katutappelijat ovat paljon taitavampia taistelijoita kuin kamppailulajien harjoittelijat. Tavoite on vastustajan voittaminen. Itsepuolustus tarkoittaa itsensä (tai muiden ihmisten) suojelua suostumuksetonta väkivaltaa kohtaan. Ei-suostumuksellisessa kamppailussa toinen osapuoli (hyökkääjä, rikollinen) kohdistaa väkivaltaa toista osapuolta kohti, joka haluaa vain välttää vahingoittumista ja väkivaltaa. Tavoite on välttää vahingoittumista ja “päästä ehjänä kotiin”.
Tästä kolmijaosta heti näemme, että kamppailulajit voivat olla tai olla olematta osa itsepuolustusta tai taistelua, riippuu mistä lajista puhutaan ja miten sitä harjoitellaan. Sama laji voi eri tavoin harjoiteltuna sujahtaa mihin tahansa muuhun kategoriaan. Kamppailulajeja voidaan siis harjoitella puhtaasti harrastuksena ja kulttuuriperintönä ilman muuta agendaa. Kamppailulajit, jotka ovat tarkoitetut taistelemiseen tähtäävät vastustaja voittamiseen, esim. kaikki kamppailu-urheilulajit. Kamppailulajit, jotka keskittyvät itsesuojeluun tähtäävät itsensä ja perheensä puolustamiseen, esim. monet perinteiset kamppailulajit. Vaikka kyseessä ei tietenkään ole musta/valkoinen joko/tai asia, tavoite kuitenkin määrittää hyvin pitkälle miten ja mitä harjoitellaan.
Joissain lajeissa koko kamppailun idea on häivytetty ja siirretty abstarkille tasolle. Tärkeää ei ole voitto vastustajasta, vaan “omasta itsestä”, ts. kehittää itseään ihmisenä. Tämä on omasta mielestäni tärkeämpää, kuin mikään funktionaalisen itsepuolustus- tai kamppailutaidon kehittäminen. Kuitenkin suurin osa ihmisistä, jotka harjoittelevat jotain kamppailulajia haluaisivat, että siitä taidosta olisi konkraattista hyötyä mikäli joutuisi puolustamaan itseään tai perhettään. Ongelmia syntyy, mikäli harjoittelija virheellisesti kuvittelee, että tällainen itsenä kehittämiseen suunnattu harjoittelu tuottaa automaattisesti myös kyvyn puolustaa itseään väkivaltaa vastaan. Tämä tietysti saattaa jossain rajoitetussa määrin pitää paikkaansa, mutta samaa voisi sanoa monesta muustakin urheilu- ja liikuntalajista. Suurempi hyöty mielestäni on kuitenkin se, että harjoittelevan ihmisen ei-verbaalinen olemus ei niin helposti vedä puoleensä hyökkääjiä, sillä rikolliset etsivät aina heikkoa uhria. Suurelle osalle näiden lajien harjoittelijoille tämähän ei ole ongelma, sillä he eivät alunperin olleetkaan kovin kiinnostuneet kamppailulajiharjoittelusta. Ongelma on myös siinä, että saavuttaakseen funktionaalisen kamppailutaidon, harjoittelun on oltava huomattavasti rankempaa, kovempaa, intensiivisempää ja kivuliaampaa kuin harjoittelu, jonka tarkoitus on olla mukava harrastus, joka kohottaa kuntoa ja tuottaa mielihyvää. Kaikki tietysti haluaisivat hyödyt ilman siitä maksettavaa hintaa.
Joidenkin kamppailulajien harjoittelun rakenne on helpommin sovellettavissa itsesuojeluun tai taisteluun kuin toisten. Periaatteessa lähes mikä tahansa kamppailulaji voi olla funktionaalinen ja itsesuojeluun sopiva, mutta silloin niitä täytyy harjoitella funktionaalisesti, ts. ei-yhteistyöhaluisen harjoitusvastustajan kanssa, siis ottelunomaisesti. Itsensä kehittämiseen suunnatut harjoitusmenetelmät eivät tähän yksin riitä, vaan tarvitaan lisäksi funktionaalista kamppailukykyä kehittäviä harjoitusmenetelmiä. Tällöin voi olla, että se oma kamppailulaji alkaakin muistuttaa jotain muuta lajia.
Itse pidän, arvostan ja harjoittelen sekä kamppailu-urheilulajeja, perinteisiä kamppailulajeja että moderneja itsepuolustuslajeja. Mielestäni näissä kaikissa on paljon hyviä puolia. En ole vielä tähän mennessä tavannut yhtään kamppailulajia, joka olisi ollut “täydellinen” niin, että sillä ei olisi jotain opittavaa jonkun muun lajin harjoitus- tai kamppailumetodeista.
Modernit itsepuolustuslajit kuten krav maga, defendo, spear jne. ovat kehitetty puhtaasti itsepuolustilanteita varten moderniin kaupunkiympäristöön soveltuviksi. Nämä eivat ole varsinaisesti kamppailulajeja, vaan kokoelma suhteellisen nopeasti opittavia taitoja ja taktiikoita tiettyjä väkivaltatilanteita vastaan. Näiden etuna kamppailulajeihin on se, että mikäli tavoitteena on ainoastaan itsepuolustuskyky eikä mikään muu, nämä tarjoavat sitä tiiviissä paketissa ilman kulttuurin, perinteiden tai filosofian löpinöitä. Näiden lajien harjoitusmenetelmien vahvuus on mielestäni nk. scenarioharjoittelu. Se tarkoittaa harjoittelua, jossa pyritään mahdollisimman realistisesti simuloimaan erilaisia itsepuolustustilanteita. Tämä voi tarkoittaa sekä ympäristöä että tilanteen aiheuttamaa stressiä. Mitä realistisemmaksi harjoittelu aiotaan, sitä tärkeämpää on nostaa tilanteeseen kuuluvaa stressi- ja epämukavuustasoa. Tämä ei tietysti koskaan voi kovin realistisesti simuloida aitoa uhkatilannetta, sillä harjoitustilanteessa et ole todellisessa vaarassa. Se antaa kuitenkin kosketuksen tosielämän stressireaktiosta ja luo aivoihin valmiita toimintamalleja uhkatilanteiden varalta.
Se, mikä yllättää useimmat ihmiset, olivapa he sitten perinteisten kamppailulajien, kamppailu-urheilulajien tai itsepuolustuslajien harjoittelijoita, on todelliseen itsepuolustustilanteen yllätyksellisyys, kaoottisuus ja aggressiivisuus. Kamppailulajien harjoittelua ja ottelua/kilpailua voisi verrata shakkiotteluun: pelataan taidolla tiettyjen sääntöjen puitteissa olivat ne sitten kilpailu- tai salin omia sääntöjä. Itsepuolustustilanne muistuttaa yleensä enemmänkin villieläinten tappelua. Se on raivokasta, ennalta-arvaamatonta, eikä se pidä sisällään juuri mitään hienoja tekniikoita. Tällaisessa tilanteessa on valtava henkinen ja fyysinen paine, johon useimmat ihmiset ovat tottumattomia. Juurikin tämä tilanteen agressiivisuus saa useimmat kamppailulajien harjoittelijat pois tolaltaan. Tällöin aivot menevät primitiiviseen henkiinjäämismoodiin jossa kaikki hienot kamppailulajitekniikat unohtuvat eikä niihin ole enää aivoilla pääsyä. Jopa kokeneet ammattiottelijat sekä viranomaiset voivat “jäätyä” ja joutua täysin yllätetyksi tällaisissa tilanteissa.
No entä se itsepuolustus?
“Itsepuolustus” on käsitteenä hyvin vaikeasti määriteltävissä. Olisi ehkä parempi puhua itsesuojelusta, joka pitää sisällään myös fyysisen itsepuolustuksen aspektin. On muistettava, että Suomi on suhteellisen rauhallinen ja turvallinen maa ja suurin osa ihmisistä ei koskaan joudu suojelemaan itseään väkivallalta harjoittelivat he sitten jotain kamppailulajia tai eivät. Harvalle tuntemalleni pitkään kamppailulajeja harjoittavalle itsepuolustus on kovinkaan suuri motivaattori harjoittelulle. Käsittelen nyt kuitenkin aihetta lyhyesti.
Kamppailulajiharjoittelu voi auttaa itsepuolustustilanteessa tai sitten ei, aivan kuten hiihto, jalkapallo tai painonnosto. Se riippuu siitä, mitä ja miten harjoittelet ja mikä se mahdollinen itsepuolustustilanne on. Itsepuolustus millaista tilannetta vastaan? Sitäkö, että työkaverisi pikkujouluissa on juonut liikaa ja haluaa painia kanssasi? Sitäkö vastaan, että joku alkaa haastaa riitaa kanssasi baarissa? Sitäkö vastaan, että kun olet kävelyllä lapsesi, puolisosi ja vanhan äitisi kanssa kuulet kirkumista ja kun käännät päätäsi näet maassa makaavia verisiä ihmisiä, ja henkilön joka ryntää perhettäsi kohti iso verinen veitsi kädessä? Nämä ovat kaikki hyvin erilaisia tilanteita, jotka vaativat hyvin erilaisia taitoja ja kykyjä. Vai itsesuojelu maailman suurinta tappajaa, sydän- ja verisuonitauteja vastaan? Itsesuojelu yksinäisyyttä, masentuneisuutta vai stressiä vastaan? Mistä puhutaan kun puhutaan itsepuolustuksesta tai itsesuojelusta?
Lyhyesti oma henkilökohtainen näkemykseni itsesuojelusta on seuraavanlainen. Itsesuojelukehät suurimmasta pienimpään: 1. uloin kehä: pyri elämään elämäsi niin, että et joudu fyysiseen itsepuolustustilanteeseen. Toivottavasti sinulla on hyvä onni/karma, eikä kukaan halua vahingoittaa sinua. Kohtele itseäsi, kanssaihmisiä ja luontoa kunnioittavasti. 2. Pidä hyvä tilannetaju: ole tietoinen ympäristöstäsi. Jos vaistosi sanoo sinulle että lähde/juokse pois, kuuntele sitä, älä jää arvailemaan. 3. Jos joku hakee konfliktia kanssasi, käytä “puhejudoa” ts. verbaalista ja non-verbaalista kommunikaatiota tilanteen rauhoittamiseksi. Pidä egosi kurissa, älä provosoidu (helpommin sanottu kuin tehty!) Lähde tilanteesta pois jos pääset, jos et pääse, pyydä/huuda apua. 4. Jos mikään muu ei auta ja päällesi hyökätään, puolusta itseäsi raivokkaasti kuin villieläin kunnes pääset pakenemaan. “It’s not size of a dog in a fight, it’s size of a fight in a dog”. Ylläoleva ei tietenkään päde aina ja kaikissa tilanteissa. Jos olet esimerkiksi poliisi, vartija, järjestysmies yms., et voi lähteä tilanteesta karkuun. Et myöskään voi lähteä karkuun, jos suojelet vaikkapa omia perheenjäseniä tai olet suljetussa tilassa (lentokoneessa yms.). Ei ole olemassa absoluuttisia sääntöjä, kaikki on suhteellista ja riippuu kontekstista. Myös Suomen laki itsepuolustuksesta on syytä ottaa huomioon.
Ja jos palataan takaisin itsesuojeluun, tärkeämpää kuin itsepuolustus teoreettista uhkaa vastaan on pitää huolta terveydestään hyvällä ruokavaliolla, liikunnalla, unella, sosiaalisilla suhteilla yms. Myös näihin kamppailulaji elämäntavasta voi olla paljon hyötyä.
Kamppailulajien henkinen ja filosofinen ulottuvuus
Itselleni kamppailulajien harjoittelu on vain puolet harjoittelun kokonaisuudesta. Se toinen puoli liittyy kamppailulajien henkiseen ja filosofiseen puoleen. Käytännön tasolla itselleni tämä tarkoittaa erilaisten sisäisten harjoitusten harjoittamista. Sisäisillä harjoituksilla tarkoitan erilaisia meditaatioharjoituksia, hengitysharjoituksia ja qigong-harjoituksia. Minulle tämä on kuin yin-yang, fyysinen kamppailuharjoittelu ja meditaatio ovat saman asian kaksi toisiaan täydentävää ulottuvuutta. Oma harjoitteluni onkin jo pitkään painottunut sisäiseen puoleen. Yiquanissa ja taijiquanissa itselleni yhdistyy sekä kamppailulaji harjoittelu että meditatiivinen ulottuvuus. Qigong ja meditaatio taas edustavat puhtaasti sitä kolikon toista puolta.
Mitä yli 45 vuoden harjoittelukokemus on opettanut minulle
Noh, hyvinkin paljon asioita. Laitan tähän muutamia mieleentulevia.
Fyysiset ominaisuudet kuten nopeus ja reaktiokyky ovat väliaikaisia ja hiipuvat iän mukana. Jos kamppailulaji taitosi on niistä riippuvainen, aikaikkunasi kamppailijana on hyvin rajallinen. Sen sijaan enemmän kognitiiviset kyvyt kuten ajoituskyky, etäisyydenarviointikyky sekä tekniset ja taktiset ominaisuudet säilyvät paremmin. Lisäksi näitä kognitiivisia ominaisuuksia tulee väkisinkin kehitettyä enemmän sen jälkeen kun fyysisten ominaisuuksien käyttö vähenee.
Kukaan opettaja, mestari tai guru ei ole erehtymätön eikä heidän tyylinsä tehdä asioita välttämättä ole sinulle paras mahdollinen. Hyvä opettaja on kullanarvoinen, joka autaa sinua matkallasi. Mutta on tärkeä kehittää “kullanhuuhdonta taitoa”. Tällä tarkoitan kykyä erottaa toisistaan itselle tärkeät opit, kultahippuset, katinkullasta. Tämän tekee erityisen vaikeaksi seuraava huomio.
Yleensä ymmärrät vasta paljon myöhemmin ja pidemmän harjoittelukokemuksen jälkeen, kuinka arvokas jokin tietty oppi/neuvo olikaan. Moni kultahippunen näyttätyy aluksi katinkultana (ja myös päinvastoin!), koska oppilaan taito ja ymmärrys ei ole vielä kehittynyt tarpeeksi korkealle tasolle. Itselleni edelleen tulee välillä mieleen jokin neuvo tai oppi, jonka olen saanut jo vuosikymmeniä sitten. Aikanaan kun neuvon sain, rekisteröin kyllä sen mentaalisella tasolla eli “ymmärsin” sen (ts. luulin ymmärtäväni). Mutta vasta pitkän kokemuksen ja ajan kuluttua olen tajunnut, mitä opettaja sillä todellisuudessa tarkoitti. Tällöin se integroituu osaksi kokonaisuutta ja muuttuu eläväksi. Olen myös saanut neuvoja, joita aluksi luulin hölynpölyksi, mutta vuosia myöhemmin huomasin niissä olleen viisauden. Tämähän heijastaa myös elämää.
Tämä koskee myös eri kamppailujajien harjoitusmetodeja. Jotkut harjoitusmetodit ovat hyvin suoraviivaisia, ymmärrettäviä ja helposti käytäntöön soveltuvia (esim.nyrkkeilyssä/potkunyrkkeilyssä pistehanskojen lyöminen tai mitsien potkiminen). Toiset harjoitusmetodit taas ovat olemassa tiettyjen ominaisuuksien kehittämistä varten, eikä niiden hyöty/funktio ole ilmeinen (esimerkiksi yiquanin seisomaharjoitukset). Näiden harjoitusten funktio ja hyöty avautuu vasta omakohtaisen kokemuksen myötä (esim. yiquanin seisomisharjoittelu kehittää kykyä koko kehon voiman tuottamiseen ja käyttämiseen tehokkaammin kuin mikään muu tuntemani harjoitus. Tätä ei voi ymmärtää muuten kuin omakohtaisen kokemuksen kautta, tämä ei ole teoreettista).
Teoria ei voi korvata omaa kokemusta. “Tien tietäminen ei ole sama asia kuin Tien kulkeminen”. Erityisesti nyt informaation aikakaudella kaikenlainen tieto on käden ulottuvilla, myös kamppailulaji tieto. Voit mennä you tubeen ja nähdä maailman huippuja tekemässä ihmeellisiä asioita. Tämä on todella hienoa ja inspiroivaa ja siitä voi olla hyötyä oppimisessa. Tästä kuitenkin usein seuraa illuusio siitä, että jos tiedät jonkun asian, myös osaat sen. Tämä ei voisi olla kauempana todellisuudesta. Todellisen taidon saavuttaminen vaatii aina aikaa, hikeä ja verta sekä myös yritystä ja epäonnistumista, turhautumista, panostusta ja vaivannäköä. Taito on myös kerrostunutta: fyysiset liikkeet ovat vain taidon uloin kuori.
Mitä opettaja osaa ei ole niin tärkeää kuin se, mitä sinä voit oppia häneltä. Kyse on sinun matkastasi, ei opettajan. Opettajien vertailu kuka on taitavampi kuin toinen opettaja ei auta sinua, sillä sinun on tehtävä työ. Minulla on ollut useita opettajia, jotke eivät ole olleet objektiivisesti niin taitavia ja kokeneita kuin jotkut toiset. Siltä näiltä ihmisiltä olen oppinut jotain hyvin tärkeää, jota en ole oppinut “taitavammilta”.
Tulet tekemään paljon virheitä ja menemään väärään suuntaan. Se on väistämätöntä jos haluat pureutua Taitoon syvällisesti. Tie on mutkitteleva ja välillä menet pöpelikköön. Sieltä saattaa kuitenkin löytyä mielenkiitoinen pensas, jonka marjat haluat ottaa mukaasi kun suunnistat takaisin polulle.
Jos haluat pureutua syvälle Taitoon, sinun täytyy valita yksi laji, johon uppoudut.
(Käytän tässä yhteydessä sanaa Taito filosofisena käsitteenä, joka pitää sisällään sekä fyysisen että henkisen ulottuvuuden). Olen aina rakastanut kamppailulajeja ja harjoitellut urani varrella toistakymmentä eri lajia. Olen tässä mielessä “edelläkävijä Mixed Martial Artist”, sillä tuohon aikaan usean lajin yhtäaikainen harjoittelu ei ollut yleistä niin kuin se nykyään on. Harjoittelin siis samanaikaisesti montaa eri lajia ja koin sen suurena rikkautena ja koin, että eri lajien harjoittelu myös tukivat toisiaan. Harjoittelu-urani aika alkuvaiheessa, ehkä kymmenisen vuotta harjoitelleena eräs opettajistani antoi minulle neuvon: “Sinun täytyy valita yksi laji, jossa menet syvälle“. Tällä tarkoitetaan seuraavaa.
Kamppailulajeissa monen lajin yhtäaikainen harjoittelu (crosstraining) tarjoaa monia etuja. Yksi merkittävimmistä on se, että kun kohtaat “kuivan vaiheen” – jakson, jolloin kehitys hidastuu, pysähtyy tai jopa heikkenee – voit vaihtaa toiseen lajiin ja jatkaa kehittymistä siellä. Esimerkiksi jos potkunyrkkeilyharjoittelusi törmää seinään, voit siirtyä harjoittelemaan Kalia ja löytää uutta energiaa ja edistymistä harjoitteluun. Tämä toimii sekä lyhyen (yhden päivän) että pitkän (usean viikon tai kuukauden) syklissä. Nuorempana saatoin harjoitella tehokkaasti kolmea eri lajia saman päivän aikana. Tämä on mahdollista ihmisen neurologian takia. Kun harjoittelet jotain lajia, hermostossasi on vain tietty kapasiteetti ottaa vastaan informaatiota. Kun kapasiteetti on käytetty, hermosto alkaa väsyä ja liikesuoritukset eivät enää onnistu hyvin. Jos nyt kuitenkin vaihdat lajia toiseen lajiin, jonka hermostolliset vaatimukset ovat aivan erilaisia, hermosto on taas vastaanottavainen. Tämä muistuttaa hieman maatalouden vuoroviljelyä, jossa eri vuosina kasvatetaan eri kasveja. Tai kuten urheilijat, jotka jakavat harjoittelunsa eri kausiin: peruskunto, voimakestävyys ja kilpailukausi jne.
Hyötyjä ja haittoja
Crosstraining tarjoaa monia ilmeisiä hyötyjä – kuten fyysisten taitojen laajentamisen ja monipuolisuuden lisäämisen. Mutta samalla on tärkeää ymmärtää, että kuivat kaudet ovat luonnollinen osa kasvua. Tämä pätee sekä kamppailulajeissa että elämässä. Kun päätät omistautua yhdelle lajille, sinun täytyy löytää keinoja selviytyä myös vaikeista jaksoista. Kehittyminen edellyttää, että opit murtautumaan läpi fyysisten ja henkisten esteiden. Tämä on keskeinen osa henkistä kasvua. Taidon syvälliseen oppimiseen liittyvät vaikeudet, kuten turhautuminen ja epävarmuus, ovat väistämättömiä, mutta juuri niiden voittaminen tekee sinusta vahvemman ja luovemman. Esteiden ylittämisen kautta pääset syvemmälle lajisi ytimeen ja taituruuteen. Tällä tavalla pääset pureutumaan yhä syvemmälle Taitoon. Ja tämän polun kulkemisen ansiosta pystyt kehittymään eteenpäin myös kaikissa muissa harjoittelemissasi (kamppailu)taidoissa. Ja ideaalisti tämä läpikäymäsi prosessi leviää myös kamppailulajien ulkopuolelle muualle elämääsi.
Jotkut kamppailulajien harjoittelijat varsinkin nykyaikana eivät halua käydä läpi tätä vaikeaa tietä. Eräs menestynyt ja taitava kamppailija kertoi minulle, että hänellä ei ole mitään halua itse testata jonkin tekniikan erilaisia variaatioita. Hän vain menee opettajansa luokse ja kysyy häneltä mikä näistä variaatioista on paras ja harjoittelee sitä. Tämä on tietysti ymmärrettävä asenne varsinkin jos harjoittelijalla on taitava ja luotettava opettaja jolta asiaa voi kysyä. Tällä tavalla voidaan optimoida omaa harjoitteluaikaa ja taata nopea oppiminen. Tällä lähestymistavalla on kuitenkin omat varjopuolensa, nimittäin riippuvaisuus asiantuntijasta. Tämä puolestaa rajoittaa henkilön omaa kasvua oman elämänsä valmentajana ja ongelmanratkaisijana. Itselläni on aina ollut rajoitettu pääsy omiin opettajiini, koska useimmat opettajistani ovat asuneet eri maassa kuin minä itse. Tämän johdosta usein olen nähnyt opettajiani vain kerran kerran vuodessa. Tällöin minun on ollut pakko keksiä keinot löytää ratkaisut ongelmiin, joita harjoittelussa kohtaa. Tämä tie oppia ei ole niin optimoitu, mutta tässä opittu luovuus ja ongelmanratkaisukyky on kullanarvoinen. Minulla ei yleensä ole mitään vaikeuksia soveltaa osaamiani asioita uusiin, ennen kokemattomiin tilanteisiin tai keksiä uusia sovellutuksia ja variaatioita eri teemoista ja teknikoista. En usko, että tämä kyky olisi kehittynyt ilman edellä kuvaamaani prosessia.
Itse valitsin Yiquanin lajiksi, johon päätin syventyä. Tämän vuoksi lopetin käytännössä muiden lajien harjoittelun useiksi vuosiksi, sillä halusin keskittää kaiken energiani Yiquaniin. Vuosien yiquanille omistautuneen harjoittelun jälkeen koin vihdoin saavuttaneeni siinä riittävän syvällisen ymmärryksen ja taidon, jotta voisin alkaa jälleen jakamaan energiaani myös muihin lajeihin. Nyt kun harjoittelen jälleen useita lajeja, yiquanin syväsukellus on avannut minulle täysin uusia näkökulmia ja ulottuvuuksia, jotka auttavat ymmärtämään myös muita itseäni kiinnostavia lajeja.